maanantai 21. lokakuuta 2013

Ready...Steady... EAT!

Silloin joskus ennen:
Kynttilät palaa ruokapöydässä. Herkullisen ruoan tuoksu leijailee nenään. Kaikessa rauhassa sai syödä oman kulla kanssa. Maha on niin ähky että jälkkärit syödään myöhemmin. Joskus kynttilät oli korvattu lehdellä,joskus jollain muulla. Mutta hiljaa ja rauhassa ruoasta nauttien sai viettää päivällisen aina.

Nykyaika:
Kello on 15.30 ja kaksi vuotias istuu tuolissaan. "SYÖMÄÄN!" Ei nyt ei ole VIELÄKÄÄN ruoka aika. Kanat on paketissa vielä ja pannu vasta kuumenemassa. Selostan että ruoka ei ole vielä hetkeen. "No mää ootan sitte tässä!" totee kaksvee. No siinäpä istut sitten...
Klo: 15.45 on kaks vee saanut neljäveen seuraansa ruokapöytään Ja kukas siinä malttais sitten ruokaa odottaa? Tyhmä kysymys: Ei ketään. Revitään talouspaperirullaa "tää on mun!" "heeei! se on mun! Kakkapylly!" "IDIOOTTI!" Sitten huudan isäntää jo apuun kun ovat pöydän yli viittävaille toistensa kurkussa.

Klo:15.55: "iskä jos mä syön kaikki niin saanks mä sitte jälkkärii?" Kysyy esikoinen 4v. Iskä lupaa jälkkärit. Sitten alkaa se loputon rumba. Alan latomaan kuppeihin ruokaa ja joka suunnasta kuuluu: "Mulle ei sitte parsakaalia" "mä en tykkää ponkkanoista!" "musta porkkanat on tosi hyvii! Sä oot tyhmä kun en tykkää niistä" "Mää syön vaan nuudeleita!!" Ja se on muuten varma että maistatte kaikkea tai jälkkärit jää haaveeksi!

Klo 16.00 On kaikilla ruoka lautasilla ja siinä rytäkässä on vaikeempi sanoa kumpi syö nopeammin äiti vai isi? Äkkiä nyt nin ehdin laittaa tiskit ennen kun alkaa tappelu... Koko ruokailun pyörii 4 vuotias kun puolukka piirakassa ja ei oikein tunnu taas muistavan että ruoka menee ääntä kohti. "mikä toi on,mitä tolla tehään.Onks tää kanaa? Mä tykkään kanasta.." Kaksi vuotias alkaa huutaa päälle "Tää on hyvää kuskusta!! Mää tykkään kuskuksesta!" Muuten hyvä mutte ne on nuudeleita...

Klo:16.05 Kummatkin leuhkii että "määpäs syön näitä vaik sä et tykkää!" Sitten alotetaan vaihtokauppa. "ota sä noi parsakaalit niin mä otan porkkanat" Neljävuotias osaa sitten kuitenkin pyörittää niin että lopulta kaksivuotiaalla on kaikki mistä neljävuotias ei tykkää ja kaksi vuotias on jäänyt nuolemaan näppejään. Kaksi vuotias yrittää viedä omat porkkanat takaisin ja neljävuotias tekee aikeet tyhjäksi ja yhtäkkiä alkaa kaksi vuotias itkeä ,ihan kuin leffoissa. Suu apposen auki täyttä huutoa krokotiilin kyyneleet valuen. Kun isäntä saa tiedusteltua että mistäs nt noin itkee niin yksi kertoo ettö sisko vei hänen kaikki porkkanat ja nyt hän ei saa enää ikinä porkkanoita.. Tässä kohtaa repeän nauruun...

tiistai 15. lokakuuta 2013

Koivun oksan alla

Minä tunsin kerran miehen. Komean,vahvan ja hänellä oli suurin sydän ja syli,jonka voi vain kuvitella. Hänen syliinsä oli aina avoin lapsenlapsille ja hänellä oli aina aikaa. Hän opetti meille kuinka painaa askeleet niin tukevasti maahan läpi elämän että on helppo kulkea. Hän oli minun vaarini.

Tuli päivä jolloin äitini soitti minulle että Vaari on sairas. Parkkinsonin tauti. Se pysäytti. Kuitenkin ajattelin että koska mieheni mummikin eli toistakymmentä vuotta sen saman sairauden kanssa,on meillä aikaa vaikka kuinka kauan. Meijän Vaari onkin teräsvaari. Silti minua pelotti. Kello tikitti kohti väistämätöntä ja työnsin asian pois mielestäni.

Muistan vaarin paikan mummilassa. Muistan sen vaarin tuolin. Vaarilta kun jotain pyysi,se yleensä oli tehtävissä. Muistan kuinka vaari teki minulle jousipyssyn,koska olin kamalan pettynyt kun serkkupojat sai leikkiä robin hoodia ja minä en saanut jouskaria. Vaari näytti miten se tehdään. Vaari antoi kiivetä omenapuiden oksilla ja vaari valmensi nuoria urheilijoita. Vaari ei koskaan itkenyt. Vaari oli meidän peruskalliomme jonka varaan pysti aina laskemaan että Vaari on läsnä. Aina juhlissa,aina tukena.

Kerran jouduin esiintymään esiintymiskammoisena isolle yleisölle jossain laulukilpailussa. Kukaan ei meinannut päästä tueksi lyhyellä varoitusajalla. Äiti tuli ja mukana äidillä oli Vaari ja Vaarilla mukana oli videokamera. Laulu meni kamalasti mutta Vaari oli ylpeä. "sie laulat kun enkeli" ja puristi olkapäästä. Se päivä jäi muistiin ikuisiksi ajoiksi.

Meni vuosia eteenpäin ja vaarin kunto heikkeni. En tiennyt mitä piti tehdä ja kävin aina vain harvemmin kylässä. Sattui katsoa kun teräsvaari alkoi kävellä kumarassa ja kädet tutisemaan aina vain enemmän. Vaikka Vaari oli jo hyvin sairas,hän ei koskaan valittanut. Jopa talkoissa jaksoi hän heittää vitsiä kun käsi tärisi ja nurmikkoa piti kylvää,niin siemenet sinkoilivat käsistä. "Tämä ainakin käy!" totesi Vaari käsien täristessä. Nauroimme kaikki.

Yhtenä päivänä äiti soitti minulle. Nyt on mennyt tilanne huonoksi ja Vaari on sairaalassa keuhkokuumeen takia. Oli pakko sovitella mielessä se tosiasia että meistä kukaan ei elä ikuisesti. Lähdin seuraavana päivänä sairaalaan. Sairaalassa pedillä makasi hento,mutta edelleen niin komea elämäni vahvin mies. Otin kädestä kiinni ja hän hymyili. Hän tiesi kuka olen ja sanoi "No tulithan sie,mie oottelinkin jo. Mitä teille kuuluu?".  Ja minä kerroin. Minä nauroin ja kerroin kuinka tytöt ovat tehneet kaikkea hassua. Vaari vitsaili että tästä noustaan vielä. "mie meen niin lujaa rollaattorilla että nuo hoitajat ei saa minuu kiinni kohta enää". Nauratti. Vaari kysyi tulenko huomenna tyttöjen kanssa häntä katsomaan. En voinut luvata mutta lupasin tulla vielä itse myöhemmin.

Muutaman viikon päästä tilanne oli niin huono että Vaarille aloitettiin saattohoito. Itku kuristi kurkkua. Nyt vain odotettiin. Oli tullut aika käydä vielä viimeisen kerran Vaarin luona.

Seisoin sairaalan hississä ja tuijotin käytävää. Äiti kysyi tulenko minä? En osannut vastata. Olisi tehnyt mieli juosta takaisin autoon. En minä ollut valmis jättämään jäähyväisiä. Koskaan elämässäni eivät askeleet ole olleet niin painavat ,kuin sinä päivänä sielä sairaalan käytävällä. Tiesin,että kävelen kohti sitä viimeistä huonetta. Sain kerätä kaikki voimani että sain itseni huoneeseen ja vielä huoneen ovella minä pysähdyin.

Sängyllä makasi kevyt ihminen. Niin kevyt etten tiennyt että siltä voi näyttää. Se näytti pahalta,se tuntui vielä pahemmalta. Mutta aikansa kun sitä tuttua rakasta ihmistä katsoi,alkoi muistot täyttää niitä painuneita kuoppia ja puuttuvia palasia ja se ihminen alkoikin näyttää vain siltä tutulta,meidän vaarilta. Istuin vaarin viereen ja sanoin hiljaa. "hei Vaari,Juuli tässä. Lupasin tulla katsomaan vielä ja tässä minä olen." Silloin vaari avasi silmät. Hän katsoi suoraan minua kohti ja minusta tuntui että kyllä hän tiesi että se olin minä. Lupasin tulla... Juttelin. Kerroin kuinka kaunista on ulkona,syksy on ihan ovella. Kerroin mitä tytöille kuuluu,kerroin mitä minulle kuuluu. Meillä on kaikki ihan hyvin,me pärjätään kyllä...
Vuoronperään sängyn luona istui äitini,vuoronperään mummi,vuoron perään tätini Ilona. Välillä itketti,välillä nauratti. Sydämessäni tiedän että Vaari tiesi meidän kaikkien olevan sielä ja oli siitä varmasti onnellinen. Kun lähdimme,halasin Vaaria hellästi ja kuiskasin korvaan "Kiitos Vaari. Parempaa Vaaria ei meillä kellään koskaan olisi voinut ollakkaan. Me rakastetaan sua kovin paljon. Mutta me pärjätään,voit mennä rauhassa" Taustalla soi radiosta hiljaa Karjalan Kunnailla. 

Sinä lähdit perjantai iltana. Oli vähän satanut vettäkin päivän aikana mutta myös aurinko pilkistänyt pilvien takaa. Minä surin,surin niin että tärisin ja sattui sydämeen. Toisaalta olin onnellinen,nyt sinä lepäät rauhassa. Ei ole enään kipuja. Meidän on aika vain seurata niitä sinun vahvoja askelmerkkejäsi. Sinut haudattiin kauniille paikalle,koivun oksan alle. Lehdet satoivat hautasi päälle kun laskimme kukat haudallesi. Muistotilaisuudessa lauloimme serkkujeni kanssa Karjalan Kunnailla. En koskaan unohda sinua Vaari.

Kaikella Rakkaudella Juuliska





perjantai 16. elokuuta 2013

Codename "mutsi"

Vuonna 2008
Korkosaappaiden korot kopisee katukivetykseen,hiukset on viimesen päälle ja ehostukseen meni aamulla tunti,mutta peilistä katsoo kaunis nuori nainen. Hoikka,treenattu terveen näköinen ja hyvältä tuoksuva. Kaikki on aina viimeisen päälle. Verkkarit kuuluu salille ja juhlia varten on mekot,korkokengät ja kaikki. Vapaapäivänäkin meikkaan,näytän hyvältä,vedän farkut jalkaan ja katson jonkun kivan paidan ,mistä sitä tietää vaikka joku soittaisikin että lähdetäänkö syömään,drinksuille,shoppailemaan. Onhan sentään vapaapäivä.

3vuotta myöhemmin...

Tukka on ponnarilla,se on niin likainen ettei sitä kehtaa aukikaan pitää. Mitkä ne meikit on? Ai niin,se on tuo peitepuikko joka peittää ne silmäpussit että kauppaan kerkii mennä. Look on luokkaa "lähiömutsi". Verkkarit on arkivaatetus. Ne vanhat ,nukkaantuneet pieruverkkarit joilla voi puskea vaunut puistoon ja ei tule kylmä kun lapset leikkii. Kaikki tuntuu olevan nykyään vain käytännöllistä,sama se miltä se näyttää. Vyötäröllä on 5,10 jopa 20kin liikakiloa. Kukaan ei katso sinua pitkään,kukaan ei luule sinua pulsuksi. Sinä olet "mutsi"

Tämä on hyvin yleinen ilmiö äideissä. Lapsi tulee,kaikki menee lapsen edelle. Lapsi kulkee ykkösissä,äiti kulkee lumpuissa ja räteissä. Moni äiti keskittyy niin kovin lapseensa,lapsien tarpeisiin ja lasten vaatteisiin että unohtaa sivussa itsensä. Ei ole lainkaan tavatonta että nuoresta parikymppisestä muutaman lapsen äidistä tulee täysin tyylitön,seksitön,reissussa rähjääntyny lähiömutsi. Kuka mua kattoiskaa siel kotona paitsi muksut joten miksi vaivautua? 

Minä olin monta vuotta sellainen äiti. Kunnes tajusin kuinka minäkin ansaitsen olla nätti,ostaa vaatteita muualta kuin kirpparilta ja kun äiti on onnellinen ,on lapsetkin. Kuinka ihanaa onkaan shoppailla vaihteeksi ne uudet farkut joiden asiosta koko vaatekaappi näyttää toimivan paremmin päälläsi. Kuinka ihanaa onkaan katsoa peiliin ja sieltä ei katso takasin se väsynyt,riipputissinen ja mahainen mamma? Okei,tissejä ei pelasta enään ketään muu kuin kirurgi,mutta yleiselle olemukselle voit tehdä paljon.

Mutta miksi näin käy synnyttäneelle naiselle? Miksi ne niin rupsahtaa? Syy siihen on yksinkertainen: Ei ole aikaa,eikä ole halua. Ja jos niitä on,ei jaksa edes kiinnostaa miltä näyttää. Vauva puklaa,isommat pyyhkii räät paitaasi ja vaikka mitä. Voi väsymyksen määrää pikkulapsiperheessä. Se ehostautuminen veisi vain 5 minuuttia mutta kun ei huvita. Monesti silti se 5 minuutin jaksaminen piristäisi omaa oloasi huomattavasti.

Kun pikkulapsi aika on ohi ,monesti näkee vielä niitä 10 vuotiaiden äitejä joille se "mutsi-look" on jäänyt päälle. On unohtunut oma itsensä. Kaikki menee lasten ehdoilla ja mitä lapset tarvitsee. Mitä jos se lapsi ei tarvitse sitä molokidsin haalaria kolmessa eri värissä? Mitä jos sinä tarvitset uuden talvitakin ja parin farkkuja? Ensi kerralla kun ostat lapsellesi jotain,joka ei ole niin maailman tärkein,muista itsesi. Mitä minä tarvitsen? Muista se,että äiti on koko perheen aivot ja sydän. Kun äidillä on kaikki hyvin,muu hoituu melkein kun itsestään.

Olet äiti,mutta olet myös nainen,jolla on lapsia.

For better or worse

Sanotaan että "ennen kaikki oli paremmin" siitä en tiedä,mutta joskus ennen mentiin naimisiin ja niitä elämän suuria rakkauksia oli vain se yksi. Yleensä se nuoruuden rakkaus,monta lasta,monta vuotta ja vanhoina kiikkustuolissa vielä käsi kädessä istuskellen - se yksi ja oikea rakkaus.

Eri uskonnolisia vakaumuksia huomioimatta,nykyään on hieman toisin. En väitä,että huonoon parisuhteeseen kuuluisi jäädä,mutta liian helpollakaan ei pitäisi luovuttaa. Minne hävisi puhe? Asioiden ratkaiseminen? Asioiden puiminen ei aina ole se helpoin tie. Ehkä se on se vaikein ja takeita ei ole ,onnistuuko kaikki sitten kuitenkaan. Joskus täytyy ottaa valtava uskon loikka tuntemattomaan ja katsoa kantaako ne siivet. Mutta silti,asiat voisi yrittää korjata.

12.6.2009 minä sanoin todistajien läsnäollessa tahtovani rakastaa miestäni myötä ja vastoinkäymisissä. Lähivuosina tuntuu että on ollut enemmän vastoinkäymisiä ja välillä tilanne oli todella kurja. Lopulta tilanne ajautui siihen pisteeseen että minä pakkasin tavarani. Se loppuu nyt. Perheeni tuella ja avulla sain miettimisaikaa päiviä ja kun palasimme kotiin,mieheni kunnioitti päätöstäni ja lähti ovesta ulos. Kun tietä eteenpäin ei ollut,oli palattava takaisinpäin. Miksi me rakastuimme? Miksi halusin olla mieheni kanssa niin kovin? Ja sieltä se vastaus löytyikin. Koska hän on se yksi minulle. Hän on se jolla on yhtä huono huumori kuin minulla,yhtä vahva luonne ja temperamentti. Hän on se joka ymmärtää ja tukee minua,aina.

Kun perheeseen syntyy lapsia,se kaksin olo muuttuu kertaheitolla. Koko ajan käsite muuttuu. Ennen roskiksia ei ketään halunnut viedä tai postia hakea,mutta siihen kun lisää kolme lasta, juostaan roskiksille ja postilaatikolle jo kilpaa. "sulla meni vaikka kuinka kauan" "Sä et yhtään ymmärrä mitä mun päiväni on". Vapaa ajalle tulee uusi määrite "omaa aikaa" eli aikaa ilman lapsia.
Lapset on elämän suola,lapset on aivan ihania enkä voisi kuvitella elämääni ilman lapsia,mutta vasta oman parisuhdekriisini jälkeen ymmärsin kuinka tärkeää se parisuhdeaikakin on. Lapset eivät siitä traumatisoidu jos ovat joskus viikonlopun hoidossa,mutta siitä he kyllä kärsivät jos vanhemmat eivät ole onnellisia.

Jos omin avuin ei tunnu pääsevän puusta pitkälle,keskusteluapua tarjoaa myös perheneuvolan parisuhdeterapia. Monille se tuntuu olevan tabu että ventovieras tulee kuuntelemaan teidän ongelmianne. Mikä kyylä sekin voi olla? Silti joskus ulkopuolinen voi nähdä asioita erikantilta kuin te,asioita joita te ette huomaa. Terapia voi auttaa löytämään sen kauan kadoksissa olleen kipinän. Kaikki on sallittua sodassa ja rakkaudessa? Joskus se toinen ehkä tarvitsee sen herätyksen siihen että mitä on tapahtumassa,ennen kuin sen menettää.

Tässä lähiaikoina kävin vierailemassa erään läheiseni luona todistin erittäin liikuttavaa hetkeä. Vanha aviopari,rakkaustarinaa takana ainakin 60 vuotta pitivät toisiaan kädestä ja syleilivät ja sanoja ei tarvittu. He rakastavat toisiaan,vieläkin 60 vuoden jälkeen kuin aika ei olisi mennyt lainkaan eteenpäin. Ehdoitta ja koko sydämillään. Silloin minä päätin: jonain päivänä me,mieheni ja minä olemme ne kaksi vanhaa puuta jotka ovat kaikenaikaa yhteenpunoneet juuriaan. Käsi kädessä nyt ja aina.


~Kaikella rakkaudella elämäni miehelle... Rakastan sinua.~




torstai 15. elokuuta 2013

Kuka voisi kellot seisauttaa?

Istun lattialla ja luen Stokken sleepi sängyn kasaamisohjetta. Olen juuri purkanut maailman ihanimman stokke sleepi mini sängyn lähes atomeiksi lattialle. Kyynel kohoaa silmään. Meidän vauva ei enään mahdu siihen. Meidän vauvamme on jo niin iso että oppi konttaamaan ja istumaan. Nousee polviseisontaan ja joskus seisomaan. Meidän vauva ei ole enään vastasyntynyt.

Minne aika katosi? Juurihan seisoin paniikin partaalla vessassa ja tuijotin raskaustestiä. Voi perkele...Ei tää voi olla edes mahdollista! Mutta oli se. Mahassa kasvoi pienen pieni ihmisen taimi,joka pisti minut oksentamaan kahden tunnin välein ja kaikki hajut,ruoat,kaikki oksetti,jopa oma mies haisi niin pahalle että nukkui muutaman viikon sohvalla että pahimmasta päästiin yli.

Aluksi järkytyin niin paljon että en tiennyt mihin ratkasuun päädyn. Lopulta päätöksen oli tehnyt jo joku toinen. Vauva olikin jo isompi kuin piti. Vilkutti ja potki. Hei,minä olen täällä. Muistan sen päivän kuin eilisen. Seisoin sinä toukokuun 23.päivänä sateen ja ukkosen jälkeen jorvin äitipolin ulko ovella ja katsoin ultrakuvaa. Kuin nallekarkki. Ja juuri silloin aurinko pilkahti pilvien välistä. Kyllä tästä selvitään,ensimmäiseksi pitää ostaa uusi auto että mahdutaan kaikki.

Odotusaika meni ihan hyvin. Maha oli suuri ja aloin jo pelätä että kuinka iso vauva sieltä tuleekaan ja jotenkin tiesin että vauva on isompi ja yritin peloistani puhua,minua ei kuunneltu,pieni ja siro. Sitten alkoi verenpaineet nousta ja minä aloin väsyä. Joka askel sattui ja arjesta selviytyminen oli haastavaa. Silti toivoin yhtä asiaa: kumpa vauva ei syntyisi jouluaattona jolloin raskausviikkoja olisi 39+4,koska halusin viettää joulun perheen voimin. Ja niin sainkin.


Perjantaina 28.12 klo 12.13 raskausviikoin 40+1 syntyi reippaan kokoinen 3815g ja 53cm mitoiltaan oleva maailman suloisin tyttövauva. Ensisilmäyksellä en sitä kamalan kauniiksi ehkä olisi voinut kuvailla ,sillä vauva sinersi raajoista aika pahasti ja näytti ihan valmiilta maatilan emännältä. Oli nenä vähän littana ja oikeen kunnon posket ja kaksoisleuka. Kieltämättä,se ei tuntunut minun vauvalta. Kaikenlisäksi olin lopenuupunut ja en tuntenut mitään ylitsevuotavaa rakkauden tunnetta heti synnytyksen jälkeen. Olin helpottunut että se on ohi ja hämmentynyt että vauva oli siinä ja en tuntenut mitään. Annoin sen isin syliin ja halusin mennä suihkuun,yksin. Olin kipeä ja heikko. Isin sylissä neiti nukkui ja minä söin kevyen brunssin,halusin jo nukkumaan. Osastolle kun pääsin lähti isäntä töihin ja minä jäin vauvan kanssa kaksin. Jaaha,nyt ollaankin sitten vaan me kaksi.. Silloin kunnolla otin vauvan syliin ja katsoin sitä. Ja siinä katsellessa minä rakastuin. Sä teet äidin elämästä vieläkin paremman..


Niin ne kuukaudet vieri. Ensimmäisestä neljästä en tosissaan muista muuta kuin jorvin sairaalan reissun kun vauvalla oli korvatulehdus ja toivoin huutamisen johtuneen siitä. Turha toivo,koliikkihan se oli. Se loppui
 joskus neljännen kuukauden tienoilla ja silloin sain aivan erilaisen vauvan. Aina aurinkoisen,helpon, ihanan,jota katsellessa kyyneleet valui poskelle kun se pieni pää painui rintaani vasten kun hän nukahti.

Nyt siitä on jo yli vuosi kun seisoin tuijottaen raskaustestiä,yli 7 kuukautta kun sain tyttöni ensimmäistä kertaa syliini. Nyt hän konttaa,istuu,liikkuu oppii päivä päivältä uutta ja kasvaa isommaksi. Jos ajan voisi pysäyttää,pysäyttäisin sen tähän hetkeen. Että lapseni olisi hetken pidempään aivan pieniä. Kuinka rankkaa,mutta kuinka ihanaa. Ne ovat pieniä vain kerran.

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Neuvola tarkastus kuin painajainen

Meilä oli tossa taannoin kahden lapsen neuvola kontrolli. Vanhimman tytön 4v neuvola ja nuorimman 7 kk neuvolan tarkastus ja lääkärikäynti,sillä 4kk(?) lääkäri jäi välistä koska podimme jotain maailmanluokan flunssaa.

Vanhin tyttö oli päiväkodissa aamupäivän ja isäntä sen lupasi hakea klo kahdeksi neuvolaan ja lähteä siitä sitten töihin että hoitaisin jälleen kerran neuvolakäynnin kolmen lapsen kanssa yksin. No tämähän passaa,näin on menty ennenkin.
Puskin vaunut neuvolaan ja pääsimme neuvolantädin huoneeseen. Isäntä toi vanhimman vähän myöhässä ,mutta tässä oli keretty punnitsemaan juniorilta jo kerätty paino ja mitata pituus. 7kk ja 8150g ja 72cm. Ei ihme että oon saanu jo jännetupentulehduksen tuon roikottamisesta. Pohdin itsekseni kun vaaka pysähtyi. Eipä tuo meidän maatuska meinannut mahtua makaamaan vaa-allekkaan. Pitkä tyttö!

Lääkärinhuoneeseen kun päästiin,oli vanhin lapsi jo ylikierroksilla. Tähän mennessä oli käyttäytynyt todella miellyttävästi ja ajattelin että lytätään suoraan neuvolan kritiikki että lapsi olisi ylivilkas. Kotonakin se kyllä osaa kiivetä patterin putkia kattoon ja roikkua karmeissa ja juosta kiljuen ympyrää mutta onhan se vielä normaalia?

Ensimmäisen 5minuutin aikana olin kerennyt hikoilemaan jo litratolkulla ja kiitos vaan rexona kun petit minut taas! Vauvaa yritettiin tutkia ja kerkesin nähdä kuinka 4v paineli lääkärin taakse ja yhtäkkiähän se sieltä käveli stetoskooppi korvilla. Mietin jo että suljenko silmät ja toivon parasta mutten ehtinyt sanoa kuin "LAITA SE HET..." Kun kuului jo iloinen kolahdus ja esikoiseni viaton "hupsista.." Kun se stetoskooppi oli jo lattialla. Toivottavasti se ei mennyt rikki... Lääkäri ei tuntunut olevan moksiskaan.
Heti tämän jälkeen kuulin takaani lorisevan äänen ja toisen "oho,vahinkoooo"  kun keskimmäinen oli jo kerennyt kaivaa avonaisesta laukustani vesipullon ja avata sen... Kuinka ollakkaan,siinä se seisoi ja kaatoi pullon sisältöä lattialle silmät suurena. Lykkäsin pienimmän lääkärin syliin ja aloin kuivata lattiaa. Toi lääkäri ei varmana halua yhtään mukulaa kun tätä kattelee...

Vauva ei reagoinut kuuloa testaavaan vilkkuun vasemmalla korvalla ja se herätti lääkärissä hiukan kummastelua, sovimme kuulokontrollin muutaman viikon päähän. Oli aika työ lahjoa lapset hiljaseksi että vauvarukka edes kuuli sen äänen siitä vilkusta. Ja sillä välin esikoiseni kiipeili melkeen jo pöydällä,tutki lääkärin välineistoä ja paiskoi leluja. Lääkäri totesi että "tuon 4v:n voisin lähettää erikoislääkärille joka on erikoistunut ylivilkkaus ja keskittymishäiriöihin. Kyllä tuo minun silmääni näyttää että olisi syytä tutkia" En vastustellut,olin lopenuupunut. Enkä myöskään kehdannut myöntää että tuo oli pientä vielä.

Passitin 4v:n leikkimään oven ulkopuolelle kun tiedän ettei se karkaakkaan.Silloin suuttui keskimmäinen,uhmakas 2,5v ja heittäytyi lankuksi lattialle karjumaan kun hän ei saanut mennä ja yritin häntä lohduttaa niin siitäkös se kimpaantui ja nakkasi tutin suustaan ja aivan suoraan lääkäriä päähän. Hävetti niin kovin ettei itku ollut kaukana. Lopulta lääkärikin totesi että "teidän varmaan on helpompi odottaa käytävässä sen aikaa kuin kirjaan nämä tiedot. Mukavaa loppukesää" Sun mielenterveyden vuoksi on parempi että me pysytään kaukana... 

Kaupassa luvatut jätskit jäi vielä pakastealtaaseen kun kaksi karkasi ja pisti kaupassa ranttaliksi. Ostin päivän ruokatarpeet ja kaksi askia tupakkaa. Tämä oli taas yksi näitä päiviä... Elämä on kun kummelia kieltämättä toisinaan,mutta en vaihtaisi tuntiakaan pois. Joskus ne on maailman kamalampia riiviöitä,mutta illalla kun ne kapuaa syliin kirjan kanssa,ei ole parempaa oloa.

tiistai 11. kesäkuuta 2013

Kulta aika lapsuuden

Minä synnyin 13.6 kauniina kesäpäivänä Lohjan sairaalassa kello 15.05, edesmenneen isoisäni,jota harmikseni koskaan en saanut tavata, syntymäpäivänä ja muutin vanhempieni elämän. Painoa minulla oli 3050g ja pituutta 50cm ja äitini kuvaili minua kynityksi broileriksi ison mahan ja rimppakinttujen takia. Iso broileri,jolla oli paljon tukkaa. Niin paljon,että sairaalassa siihen pantiin rusetti. Siitä kaikki tunnisti sen "josefiinan". Kerran rusetti oli sairaalassa pudonnut päästäni ja hoitajat olivat tuoneet äidilleni väärän vauvan. Äitini oli heti tajunnut että "tämä ei ole meidän josefiina" ja niin tajusi hoitajatkin. "ei ole rusettia". Onneksi äitini sai oikean vauva,minut,takaisin kyllä hetimiten.

Pääsimme kotiin 17.6,isosiskoni syntymäpäivänä. Lähtöpainoni oli kuulemma 2900grammaa ja minua sanottiin pikkuprinsessaksi. Olin isäni silmäterä syntymästäni lähtien. Sisareni Janna täytti tuona päivänä 7 vuotta ja hänellä oli yksi lahjatoive. Saada pikkusisko kotiin. Sai hän toki muitakin lahjoja sitten loppujen lopuksi.
Opin kuulemma kävelemään varhain ja liikuin paljon. Istuin 5 kuisena ja sitä oli monet ihmetelleet että miten voi istua niin pieni vauva. Mutta minua ei kiinnostanut pienenäkään muiden mielipiteet. Minähän istuin kun minä halusin.

Ihan ensimmäisistä vuosistani en muista mitään tietenkään mutta äitini on kertonut että ollessani yksivuotias olin maalannut naamani kenkälankilla. Äitini oli saanut sydänkohtauksen melkein ja soittanut myrkytyskeskukseen. En kuulemma ollut pitänyt pesu operaatiosta. Nukuin ja söin hyvin ja olin helppo ja tyytyväinen vauva. Asiaa minulla oli paljon,eikä se siitä aikuisiällä muuttunut.

Meillä oli tapana aina kesäisin tehdä reissuja veneellä Lohjan järvelle.Olin kuulemma veneessä ensimmäisen kerran vain muutaman viikon ikäisenä. Joka kesän saaressa telttailu,viikon reissu eckeröhön ja karavaanareilu oli aina odotettu ajankohta. Monesti muistan myös tehneemme reissun yyterin hiekkarannoille poriin. Se oli kuin toinen maa,niin hieno. Näitä reissuja odotettiin aina kuukausikaupalla "pian se kesäloma alkaa".
Meri,kalastus,telttailu,eräily kaikki tämä oli lähellä sydäntäni. Telttailusta pidin niinkin paljon että monet kesäyöt nukuin takapihalla teltassa mielummin kuin sisällä. Teini-ikäisenäkin. Tosin,teini ikäisenä teltasta oli helpompi karata yöjuoksulle salaa kuin sisältä,mutta siitä myöhemmin.

Lähes poikkeuksetta joka kesä reissuilla pyöri mukana serkkuni Jere. Jere on minua vuoden nuorempi ja minulle aina ollut kuin pikkuveli. Hän oli joka kesä mukana ahvenanmaan kierroksella,karavaanareileimassa ja vaikka missä. Aina kun kysyttiin kenet haluan mukaan oli vastaus jo valmiina: Jere tulee mukaan. Olimme kuin paita ja peppu ja keksimme kaikkea mahdollisimman typerää mutta joskus myös jotain viisastakin. Tyhmimmästä päästä taisi olla talon katoilta hyppiminen johonkin puskaan joka pehmensi laskua sopivasti,sattui silti. Ja sekin oli Jeren idea. Eräällä karavaanarireissulla päädyimme kalajoelle,juhannukseksi. Ja Vanhempani eivät olleet tajunneet että sielä oli festarit. Melu oli kamala ja kännisiä nuoria jokapaikassa, kusta paskaa ja oksennusta. Jeren kanssa löydettiin siitäkin hyvät puolet. Kerättiin pulloja erään leirintäalueella olevan sisarusparin kanssa. Lopulta keräsimme niin paljon pulloja että saimme kutakuinkin 700 markkaa ja jaoimme ne neljään pekkaan. Muistan vieläkin että niillä ostettiin sellaiset vaahtomuovi liskot ja juku-jukumaan sisäänpääsyliput ja jukujuku maassa Jere kajautti ulos radalta niin että pölähdys kävi. Kaikki säikähti ja sieltä se ryömi puskasta kun formulakusti peukut pystyssä ja näytti että kaikki oli hyvin. Kaikki taputti ja kaikkia nauratti. Kun päästiin kotiin,ilmoitti vanhempani että koska reissu oli mennyt vähän pieleen lähdetään aamulla ahvenanmaalle. Oltiin riemuissamme!

Eräs tärkeä lapsuuden ja nuoruuden muisto on myös se kuinka äitini oli minulle aina se maailman parhain äiti. Kun minä sairastin,äitini valvoi ja hoiti,ei koskaan ollut väsyneenä kiukkuinen eikä koskaan osoittanut meille väsymystä. Äiti myös ompeli aina kaikki naamiaisvaatteni ja voi veljet ne oli hienoimmat koko kylällä. Pelleasuista prinsessa mekkoihin ja niistä vaikka mihin. Äiti teki. Mitä me sanottiin,äiti teki. AINA. Sairastin todella pahan vesirokon kun oli 6 vuotias ja äitini valvoi viikon varmaan ja hoiti rakkuloitani. Ihana isäni lupasi,jossen raavi,saan valita 2 barbia kaupasta. En raapinut! Ja sain eläinlääkäri ja merenneito barbiet.Äitille myös pystyi kertomaan aina kaiken. Oli asia kuinka nolo tai paha asia, tai olin tehnyt kuinka väärin vain,äiti aina ymmärsi. Äiti saattoi suuttua,mutta äiti ymmärsi ja siitä olen vilpittömän kiitollinen.

 Isäni on sanansamittainen mies. Ei koskaan sanonut tai luvannut mitään mitä ei pitänyt. Jos lupasi että me mennään särkänniemeen,me ajettiin kaatosateessa särkänniemeen. Perillä paistoi aurinko. Iskä ei koskaan sanonut "en pelaa palloa,en jaksa". Iskä oli yrittäjä ja minä heräsin pienenä yöllä vannomaan että isi mulla on nälkä haluun hernesoppaa. Ja isi teki. Oikeestaan ei minulla nälkä ollut,mutta sain isin kanssa laatuaikaa kaksin. Ja iskä ei koskaan sanonut ettei jaksa,vaikka teki pitkää päivää. Iskällä oli aina aikaa tyttärelleen. Ja joskus aikuisiälläkin vielä kaipaan niitä hetkiä. Ne on kullanarvoisia ja muistelen niitä lämmöllä.

Minulla on myös kolme sisarusta. Isoveljet Jesse ja Tom ja isosiskoni Janna. Aina he pitivät huolta ja minun puoliani,milloin vain eivätkä kannelleet edes vanhemmille kun olin tiirikoinut heidän suklaakalenterinsa tyhjiksi ja availivat tyhjiä luukkuja monta viikkoa. Äiti ja iskä sai tämän kyllä selville.

 Tomppa ei koskaan asunut meillä joten välit oli auttamatta vähän etäisemmät. Aikuisikään tullessa ne viilenivät aikalailla kokonaan,silti Hän on minulle erittäin rakas ja kaipaan häntä päivittäin kun en häntä usein näe. Hän menee missä menee,vaikka joskus olisi kiva kuulla enempi.

Jessen kanssa on aikakausia kun minä olen maailman rasittavin pikkusisko ja se on typerä isoveli joka ei tajua mistään mitään. Silti tullaan toimeen ja rakastetaan toisiamme niinkuin perheenjäsenten kuuluukin. Jessen luona olen ollut monesti yötä nuorempana ja myöhemmin Jesse meilläkin. Jesse on lapsilleni mieleton
eno joka rakentaa majaa ja tekee mitä lapset ikinä pyytää. Se kantaa niitä kipeällä selällään ja ei koskaan sano ei. Muistan vieläkin kun olin syntymäpäivänäni Jessen luona yötä kun hän asuin Espoossa ja heräsin siihen että se oli kokannut aamupalaa minulle ja soitti kitaraa ja lauloi. Heti aamusta.

Sisareni Janna on kaikista läheisin kanssani. Janna on enemmän kuin sisko. Hän on paras ystäväni ja jos minulla on murheita,soitan Jannalle. Janna auttaa aina ja on minulle äärettömän rakas. Ei ole asioita joista emme puhu. Tuemme toisiamme ja jo siitä lähtien kun olen ollut pieni,Janna on ollut valmis vaikka heittämään henkensä eteeni. Janna siivosi huoneemme aina,minunkin osuuteni, kun olimme nuorempia. Janna tosin vihasi sitä. Janna piti siisteydestä,minä olin hallittu kaaos. Janna kun karkaili ikkunasta yöjuoksuille,Janna lupasi aina lauantai pussinsa minulle. Jesse opetti tietenkin minut kiristämään että sain joka lauantai ne kaksi koska sanoin että yhdestä pussista kerron,mutta kahdesta en. Äiti ja iskä ihmetteli aina miksi Janna oli ilman
karkkia...

Meidän suku on aina ollut tiivis. Serkukset on olleet kuin sisaruksia. Me ollaan oltu aina kuin yksi perhe. Jos jotain kiusattiin,isommat tuli väliin. Pienessä Lohjan kaupungissa alettiin varmaan jo tietämäänkin että "noi on sitä Peräkylän sukua". Serkkuni Hanna ja siskoni Janna olivat usein samaa sakkia,samaten veljeni Jesse ja serkkuni Välly ja Ville olivat myös yksi porukka ja minä ja Jere se kolmas. Tällä kokoonpanolla oltiin paljon porukassa mutta muutkin serkut usein liittyivät porukkaan. Meitä kun oli melkoinen lauma.. Yhtä rakkaita kuin omat siskot ja veljet. Perhe on tärkein ja se tiedettiin. Roikuimme mummilan isossa kuusessa,pelasimme pesäpalloa tai polttopalloa. Välly heitti keihästä usein mummilan pihamaalla kun pihaa oli paljon. Oli piilosleikkejä ja korttipelejä. Meillä oli aina tekemistä.


Elämäni kauhein aika alkoi eräänä pääsiäisenä ollessani teini ikäinen. Äitini oli hakemassa minua veljeni kanssa kaverini luota. Autossa oli hiiren hiljaista kunnes kysyin miksi kaikki on niin hiljaa. Äidin poskella valui kyynel. Mitä on tapahtunut? Äiti aloitti ensin. "Ville ja Välly on ajanu viimeyönä kolarin..." ja sitten äiti vaikeni. "Kävikö niille pahasti? Missä sairaalassa ne on? Voiko niitä mennä kattomaan?" Kysyin. Seuraavaksi äiti kertoi että Ville on päijät-hämeen sairaalassa ja oli hiljaa. Missä Välly on? Miks äiti on noin vaitonainen? Veljeni Jesse mursi hiljaisuuden joka riippui auton ilmassa painajaismaisen painavasti. "Välly on kuollu. Se kuoli siinä kolarissa" Sanat jäi roikkumaan ilmaan ja tuojotin hölmönä veljeäni. Sitten aloin nauraa ja sanoin että "Surkea vitsi säikähdin jo! noniin kertokaa missä se on?" Jesse sanoi ettei se ole pilaa ja se on totta. Tuntui kun joku verho olisi vain vedetty eteen ja olisin nukahtanut. En osannut reagoida. En itkeä en mitään. Sen jälkeinen aika oli kamalaa ja alkoi mennä aika lujaakin. Hautajaiset oli ja meni ja ajanmyötä asian kanssa oli pakko oppia elämään. Se järkytti koko sukua ja perheen merkitys korostui entisestään. siitäkin on jo kulunut monta vuotta ja silti,vielä tänä päivänä muistan milta rakkaan serkkuni nauru ja ääni kuulosti,millainen hymy hänellä oli. Kaipuu on kuitenkin kova.

Teini-ikäisenä olin äitini mielestä varmasti yksi perkele. Karkailin,olin hankala,ryyppäsin,poltin tupakkaa ja äidin olisi varmaan tehnyt mieli lähettää minut timbuktuun. Kesällä nukuin teltassa ja huijasin aina laittamalla kengät teltan ulkopuolelle,koska tiesin ettei isäni kurkista telttaan. Joskus olimme paikalla,joskus emme sillä saatoimme olla poikien kanssa,veneilemässä,uimassa,hengailemassa tekemässä aina jotain mistä äiti olisi
repinyt pelihousunsa. Jos käry kävi niin luikittiin hissukseen takaisin kotin. Janna oli kyllä äitin jo pehmittänyt,ollessaan vielä kamalampi. Jannaa etsittiin poliisivoimin muutamankin kerran... Silti koskaan ei tarvinnut valehdella. En koskaan valhedellut mistään. Ja vaikka olisi ollut mikä tilanne aina voin tulla kotiin. Ja muutaman kerran tulinkin kun oli surkea ilta,keskenkaiken kotin ja iskä tilasi pitsaa ja katottiin leffaa.

Vanhempani veivät minut thaimaaseen,kanarialle,turkkii ja Teneriffalle. Ne kaikki avarsivat maailmaani paljon. Thaimaa oli ehdottomasti upein lomakohde koskaan ja se valitettavasti oli viimeinen loma yhdessä. Muistan siltä reissulta norsusafarin ja kanootti safarin,pitkän kobran hotellilla, hyvän ruoan ja pakottavan helteen ja sen kuinka minua luultiin ruotsalaiseksi adoptiolapseksi koska minä olin kalpea iholtani ja vanhempani kahvipapuja.

Muutin kotoa 17 vuotiaana rakkauden perässä lappeenrantaan ja silloin oli aika aikuistua. Äitini yritti estellä mutta minäpäs olin rakastunut ja minähän lähdin. Eivät he lopulta kapuloita rattaisiinkaan laittaneet. Äiti kyllä joka kerta kun tulin kotiin lomalle,yritti ylipuhua minua jäämään kotiin. mutta ymmärsi kyllä että nyt on vihdoin päästettävä viimeisestä poikasesta irti ja katsottava kantaako ne siivet itsellään. Ja se onkin jo toinen tarina.

Tahdon omistaa tämän blogipäivitykseni serkuilleni ja ihanille tädeilleni,jotka tekivät lapsuudestani ihanan ja nauruntäyteisen ja seisovat rinnallani vielä tänä päivänäkin. Veljilleni,joille olen aina se pikkusisko vaikka olisin 50 vuotias. Siskolleni,joka ei koskaan anna periksi vaikka elämä miten heittelisi ja tekee silti niin paljon hyvää muiden eteen ja on monin kerroin ottanut minut kiinni kun elämä on heittänyt vierien alamäkeen. Ystäväni ,joista jotkut ovat vielä tänäpäivänäkin tallella. Sekä etenkin vanhemmilleni: joille olen aina se Josefiina,joka painoi 3050grammaa ja oli 50cm pitkä ,joka muutti teki heidän elämästään jollakin tapaa erityisen. Rakastan teitä kaikkia <3

-Juuli

tiistai 28. toukokuuta 2013

Buzzador: Suuri Veet testaus operaatio

Päätimme taannoin siskon kanssa pitää SPA illan. Tosin,koska molemmilla on lapsia ja hulinaa ja vilinää oli koko viikonlopun,päätimme pitää enemmän "spa hetken" päiväuniaikaan.
Testattavia tuotteita oli kaikki Buzzador paketista tulleet  sekä myös Veet Oriental Warm wax-vahaa ja itse kokeilin Veet Gel waxia kotona.

Päätimme vetäistä vartalot kesäkuntoon,ja jossai vaiheessa iski jo jonkun sortin pakkoneuroosi: missä on vielä karvoja niin vois testata tuotteita?
Veet Supreme Essence Suihkussa käytettävä ihonkarvapoistovoide.
 Hintaa noin 10 euroa. Tuote lupaa,että poistaa ihokarvat vain 3 minuutin vaikutus ajalla. Haju oli kohtuu kitkerä,mutta ihan miellyttävä kuitenkin. Voi siveltiin jalkaan ja odotettiin minuutti,sitten suihkuun pesemään hiuksia,voiteen pitäisi pysyä jaloissa suihkusta huolimatta,kunhan ei suoraan kohti suihkuttele. Kuitenkin tuote valui suurimmaksi osaksi pois jo ennen kuin oli tarkoitus. Sienellä kun pesi pois lopun voiteen,niin osaan jalkaan jäi karvoja. Sisareni totesi että näin on käynyt ennenkin. Tuotetta olisi ehkä pitänyt laittaa enemmän. Tuote oli myös iholla pidempään kuin 3 minuuttia ja siltikään kaikki karvat eivät lähteneet. Pisteeksi voisi antaa vaikka 7/10.

Veet Ihonkarvanpoisto voide normaalille iholle.
Tuotteella hintaa n.9 euroa (herkälle iholle oleva tuote jostain syystä oli halvempi?).Tuote lupaa poistaa lyhyetkin ihokarvat vaivattomasti sääristä,käsistä tai kainaloista vain 3 minuutissa. Haju voimakas ja mielessä tuli mieleen permanentti aine,toki parannusta huomattavasti siihen miltä ne ennen haisivat. Siskoni kanssa heitettiin vitsiä: "tuleekohan sittenkin vaan säärikarvapermanentti. " Tuotetta olisi kuulunut levittää pakkauksessa mukana tulleella lastalla,mutta voiteen levittäminen meni helpommin ja nopeammin kun siinä käytti vain omia sormiaan. Tuotetta piti laittaa tasainen kerros säärikarvoille,niin että ne peittyivät voiteeseen. Odotimme 3 minuuttia.. tik tik tik..Kokeilimme irotaako karvat... Ja kyllähän ne irtosivat! Kokeilimme myös todella lyhyeen säären sänkeen ja sekin lähti ja jätti ihon sileäksi. Kainaloihin myös tehosi erittäin hyvin vaikka Venusksen höylälläkin on tuntunut jäävän sänki. Huomion arvoista oli tosin se että tulos kainaloissa parantui kun oli hetken aikaa mennyt,että iho oli entistä sileämpi. Miinuksena se että tuote hiukan kutitti iholla. Kuitenkaan allergista reaktioa ei tullut. Siskoni ei pitänyt siitä kuinka tuote jätti ihon suihkun jälkeen todella "limaisen" tuntuiseksi,ikään kuin olisi kalvo jäänyt. Tunne kuitenkin hävisi kun iho kuivui. Sänki tosin tuntui jo kahden päivän sisään.
Pisteiksi päätimme antaa 8/10.

Veet wax strips Face, Vahaliuskat kasvoille
Miten helppoa olisi jos voisi vain yhdellä vedolla saada siistit kulmat moneksi viikoksi sen ainiaisen nyppimisen sijaan? Täydelliseltä. Veetin vahaliuskat kasvoille lupaa juuri tätä. Odotukset oli korkealla. Vahaliuskat ottavat karvat kyllä helposti irti ja ei se kipukaan niin paha ollut. hiukan nipisti. Oikean tekniikan löytäminen sitten olikin vaikempaa. Vahaliuskalla kiskaisee meinaan helposti kaikki kulmakarvat,muutamien haluttujen sijaan ja sitten saatkin opetella piirtämään itsellesi korvaavat. Vahaliuskojen mukana tulleet viimeistelypyyhkeet olivat kyllä todella hyvät! Kaikki vahajämät lähti helposti,eikä kasvoja tarvinnut pestä! ISO plussa!
Pisteiksi ropisi 9/10. Yksi lähti pois kun perus nuija ei näitä osaa heti käyttää,vaatii opettelua.

Veet Oriental Warm Wax
Perus lämminvaha joka lupaa poistaa ihokarvat tehokkaaksi ja saada sinulle pehmeät ja silkinsileät sääret jopa kolmeksi viikoksi. Hintaa hiukan yli 10 euroa purkilla joka on TODELLA riittoisa. Tuoksu on ihana! Vahan lämmittää nopeasti mikrossa ja mukana tulleessa puulastassa on kohta josta näet onko vaha kuumaa vai sopivaa. Vaha levittyy hiukan nihkeästi ja välillä tuntuu että karvat lähtee jo levitysvaiheessa lastan mukana. Yritimme siis saada mahdollisimman ohuen kerroksen parhaimman lopputuksen mahdollistamiseksi. Isona plussana on vahaliuskat jotka tulevat mukana pakkauksessa. Samaa liuskaa voi käyttää jopa neljä kertaa ennen kuin alkaa teho laantua,uusi vaha kerros kyllä tarvitsee väliin laittaa. Jälkikäteen vahaliuskat voi myös pestä ja kuivattaa niin niitä voi käyttää taas uudelleen seuraavalla kerralla. MAHTAVA ajatus! Kun vahaukseen löytää oikean tekniikan ja tekee sen oikein,se ei oikeastaan satu,nippasee enemmänkin. Mutta karvat lähtevät ja iho jää sileäksi. Vahauskohdat saattaa punoittaa kun karvat on juurineen irti kiskottu mutta punoitus ja mahdollinen turvotus laskee yön aikana jo jos illalla vahaa. Lyhyetkin karvat lähtevät. Lopputulos on hyvä ja pehmeä tunne todella säilyy iholla ennen sängen saapumista ainakin 2 viikkoa. Bikinin rajoille ja vähän herkemmille alueille tekee kipeää joissakin kohdissa,mutta kun karvat alkaa kasvaa,ei tule kutisevia näppylöitä ja navan alapuolelta ei näytä että haarovälisi olisi saavuttanut parhaimman puberteetti iän. Ainoa miinus mitä tuotteesta löytää,on kipu. Ei siis herkille. Pisteet 10/10

Veet Gel wax 
Pitkälti samanlainen kuin yllämainittu,mutta vaha on geelimäistä ja kirkasta,levittyy helpommin,mutta myös toimii huonommin. Toimii hyvin jaloissa,mutta bikininrajalla ei irtoa yksikään karva,tuntuu vain kun joku olisi tukistanut. Odotin parempaa joten petyn. Jaloille kuitenkin ihan kelpo. Ostaisin silti yllä mainittua mielummin. Haju ihan miellyttävä vähän kumimainen.
Pisteet 6/10, Lupaa enemmän mihin pystyy.

Nyt on testattu Veet:iä oikeen olan takaa ja siskon kanssa innostuttiin niin kovin että päätimme pitää vuoron perään joka kuukausi toistemme luona spa illan ja pitää sääret ja muutkin paikat sileänä!

keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Tampere KV 5.5

5.5 Oli se kauan odotettu Tampereen kaikkien rotujen kansainvälinen näyttely. Sinne oli ilmoitettu 27 enkkua ja jännitys oli huipussaan.

Edellisenä iltana olin lähteny kaverini kanssa terassille ja muutamalle. Käytiin katsomassa peli sportti pubissakin. Join ehkä muutaman enemmän kuin pari ja myöhästyin viimetippaan bussista,odotin kampissa puoli tuntia toista ja tulin kotiin tyylikkäästi yhden jälkeen yöllä. Ja herätyskello soi viideltä...

Aamulla heräsin siihen kuinka meidän nuorimmainen höpötteli sängyssä ja ähisi vähän nälkäänsä. Kuuntelin ensin että aijaa pikkuneiti sielä tuhisee kun alkaa olee aamu... ALKAA OLEE AAMU!? PERKELE! mitä kello jo on?! Liikaa se oli... Kaikki pakkaamatta ja kamala kankkunen jyskytti vatsanpohjassa ja päässä. kello näytti 5.45 ja junalle piti lähteä kävelemään 6.00. Mihin ihmeeseen laitoin sen jakkutakin viimeksi? Missä mun hame ja sukkikset on!? rokotuskortti? näyttelypaperit? helvetin helvetin helvetti!! Okei lähden eilisillä vaatteilla nyt ei ole aikaa etsiä niitä mitä piti laittaa! 

Päässä jyskytti ja yhdellä kädellä nappasin buranat naamaan ja toisella tungin reppuun tarvittavia lippulappuja,näyttelyremmiä... Niin Nasu nappula lähtee kasvattajalle näyttelyiden jälkeen.. tarviiko se jotain? Ei varmaan.. Katsoin reppuun; näyttely paperit ja rokotuskortti on sielä. Suljen repun. Avaan sen uudelleen. Ne ovat sielä vieläkin. Kerran vielä piti tarkistaa ennen kun meni kohmeisiin aivoihin että ne on sielä. ja sitten koira sängystä aamupalalle ja kiireellä ulos ja juna asemalla. 6.05... 

Ensin piti lähteä Espoon tuomarilasta pasilaan ja pasilassa odottaa puoli tuntia junaa vantaankoskelle. Pasilassa katsoin peiliin. Jessus mikä pyryharakka sieltä katsoi vastaan. Olin kirjaimellisesti sen näkönen että olen suoraan sängystä lähtenyt ja krapulassa. Naama oli valkonen ja tukka pystyssä,siistin vähän eilisiä meikkejä ja kirosin miksen ottanu meikkipussia mukaan,olisin voinut siistiä sen naamani edes. No näillä mennään.

Vantaankoskelle päästyä tuli todettua että toinenkin kyytiläinen oli nukkunut pommiin joten sieläkin odoteltiin heti. Matka meni sitten hienosti,meinasin vain oksentaa muutamaan kertaan kun paha olo oli melkoinen,mutta pääsimme kuitenkin tampereelle saakka turvallisesti ja matkaseurakin oli mukavaa. :)

Perillä löysin pienen hapuilun jälkeen oikean seurueen ja aikapian lähdin käymään syömässä kaverini kanssa. Ja tietenkin ei ollut mikään paikka auki niin kurvailtiin ystäväni Annikan kanssa ABC:lle. Äkkiä ruoat naamaan ja Nasun kasvattaja Jaana soitteli jo että tunnin päästä alkaa kehä. HYVIN ehtii! 

Kun päästiin paikalle ensin ei löytynyt parkkipaikkaa ja sitten ei löytynyt oikeaa hallia. Haahuilin kun puolukka piirakassa pitkin poikin messu- ja urheilukeskusta. Hitto! miksi näitä on näin pirun monta! Hiki valui ihan solkenaan ja VIHDOIN löysin oikean paikan. Nappasin koiran ja lähdettiin harjottelee edestakas kävelyjä,seisomisia ,rauhottumaan ylipäätänsä kun meidän hermoheikki on sellanen joka vähän hermoilee,ihan kun emäntänsäkin.

Lopulta kehä alkoi melkein tunnin myöhässä ja jännitys oli huipussaan,. Myös eräs toinen ystäväni Terhi oli lastensa kanssa tullut extemporeen kannustamaan! Oli ihana juttu! :) Tuomari antoi eräälle koiralle H:nkin ja muutamille oli antanu EH:ta... ja Meidän neiti kun oli ihan yli luikku... Mutta jos se sais vaikka vaan ERI:n silti ei tartteis sijoittuakaan...

Vihdoin tuli meidän vuoro. Tuomari tutki tarkkaan ja piti mitä ihmeellisimpiä ääniä kehässä. Meinasin revetä muutamaan kertaan nauruun mutta sain pidäteltyä. Mies oli kuin suihkukone ja monitoimikone samaan aikaan. Nasu liikkui hienosti! Ei ryntäillyt niinkun viimekerralla ja häntäkin oli asiallisemmin kun sillä on tapana kantaa sitä hiukan kippuralla kun on innoissaan. Seisoikin kauniisti. Nyt menee hyvin... Ja sitten kehäsihteeri huusi "Numero 3192 Punainen!" eli ERI tuli! ja sit päästii kilpailee junnunarttujen parhaasta! Oli kuin voitto olisi tullut siihen paikkaan! MIELETÖNTÄ! jes! Lopulta oltiin junnunarttujen neljäs ja se tosissaan ei ollut häviö vaan meille voitto! :) Tuomari sanoi vielä kätellessään: "jos ei ihan noin laiha olisi,kun kehittyy nyt vielä rakenne niin olisin sijoittanut paljon korkeammalle". Nasu lihotus kuurille siis tähän paikkaan nyt! Kotiin kun pääsin ilmoitin Nasun samalle tuomarille karjaalle. ;)

Kun kuvat tuli totesin Nasun kasvattajalle: "voi ei komeen vaaleenpunanen mun naamani noissa kuvissa!" hän vastasi : "No aamulla se oli vitivalkoinen et parannusta siihen..." :D

Sairastupa Vol 2. Kun äiti sairastaa

Ensin sairasti lapset ja nyt sairastan minä. En tiedä kumpi on pahempi. Se kun lapset on kaikki kipeenä,huutaa ja roikkuu jaloissa ja on paha olla ja joka paikkaan pitäisi revetä. Vaiko se ,kun itse sairastat ja lapset ovat täysissä ruumiin ja sielun voimissaan,eivätkä ymmärrä sitä miksi äiti on hidas,valkoinen,rähjääntynyt ja hiljainen.

Ensin tuli flunssa. Kuume paukutti 38 muutaman päivän ja olo ei ollut kovin kaksinen. Se alkoi koiranäyttelyn jälkeen. Räkää valui valui valui ja mikään ei auttanut... Muu kuin niistää aivotkin nenästä pihalle. Pikkuhiljaa alkoi tulla hengitysvaikeuksiakin kävellessä ja syvään hengittäminen tuntui vaikealta. Kun olo alkoi vähän olla parempi kävin kaverin kanssa terassilla muutamalla. Sain tietenkin kamalan kankkusen ja olin koiranäyttelyissä hirveässä krapulassa. Mutta siitä toisessa blogipostauksessa.

Eilen se alkoi taas. Koko päivän tuntui olevan todella paha olo ja ettei voimat riittäisi oikeen mihinkään. Huimasikin. Oltiin silti ulkona leikkimässä lasten kanssa ja ystäväni mari tuli myös piipahtamaan siinä ulkona. Asunto alkaa muistuttaa jo jonkun sortin maailmansodan jälkeistä tannerta kaikkineen kun ei olla siivottu hetkeen,en ole kyennyt,jaksanut,viitsinyt tai mitä lie tullut siivonneeksi.

Illalla olo alkoi pahentua ja jäsenissä alkoi tuntua jo siltä että nyt nousee kuume. Ja niinpä kaivoin sen kuumemittarin. *piip piip piip* ja lukema näytti 37.9 great! helvetin hieno homma.. 
Tottakai en saanut lapsia sänkyihin millään silloin kun olisi pitänyt mennä ,vaikka oltiin ulkoiltukin paljon. Lopulta alkoi oksetusolo ja palelu,jäsenien särky olemaan niin kamalaa että oli pakko päästä suihkuun. En pystynyt edes makaamaan ja koska isommat likat ei vieläkään olleet untenmailla kävin kysymässä tulevatko mukaan suihkuun. Ja niillehän oli kuin joulu ja juhannus yhtäaikaa kun vielä 21.30 pääsee kylpyyn. Olin itse niin kipeä ettei voinut kiinnostaa hevon kettua että mitä kello on ja pitäisikö niiden nukkua. Oli päästävä siihen suihkuun.

Suihkussa oltiin puoli tuntia ja odotin jo että koska se mies tulee töistä kotiin,voimat oli ihan finaalissa. Sitten iski se pahoinvoinnin aalto ja ehtisin lapsille vannottaa että älkää tappako toisianne kun äiti käy vessassa ja kerkesin avaamaan vessan oven hädintuskin kun oksennus lensi jo kaaressa. Vatsatauti... se tästä puuttuikin..

Soitin miehelle että älä käy kaupassa tai missää,tule suoraan kotiin aloitin oksentamisen nyt ja nyt en enään pärjää. Meni noin 15.-20 min kun mies tuli kotiin. Kerkesin heittää lapset sänkyihin kylvyn jälkeen ja oksentaa juuri sopivasti samaan aikaan kun mies käveli kotiovesta sisälle. Tuntui että joka jäsentä särki ja itkukin taisi kivuista jo tulla. Jossain vaiheessa olin nukahtanut sohvalle kun mittari näytti 38,9. Päällä oli fleece aamutakki,ohut viltti,peitto ja villasukatkin taisi olla ja silti palelutti. Peiton kun otti päältä tuntui että olisi seissyt pakkasessa.

Heräsin sohvalta 01.05 ja kun nousin seisomaan meinasi taju lähteä olin niin voimat pois. Sain kaikin voimin juri ja juuri raahattua peiton makkariin ja pääsin sänkyyn. Mies kävi pussaamassa ja muistan etäisesti kun sanoi että "oot tulikuuma" sitten nukahdin ja heräsin yöllä miljoona kertaa. Aamulla olin kertakaikkisen kuitti. tuntui että jalat tutisi joka askeleella. Ja mies lähti töihin  klo 10.30 ja tulee sitten taas kymmenen jälkeen illalla... Meinasi itku tulla,tais tullakin. Joskus yksinkertaisesti vituttaa olla se äiti. Äiti on se jolla ei ole sairaslomaa...

lauantai 27. huhtikuuta 2013

Buzzador : Veet paketti saapui!

Olen toiminut Buzzadorina jo muutaman vuoden ja nyt tuli taas tauon jälkeen uutta buzzattavaa ja olin aivan innoissani uudesta kampanjasta johon pääsin mukaan varsinkin kun tämä oli NIIIN toivottu kamppanja! Kyseessä on siis karvanpoistotuotteita valmistava Veet. Veet on ihokarvojenpoistotuotteiden johtava merkki markkinoilla,jolla on jo yli 80 vuoden kokemus turvallisten ja ennen kaikkea tehokkaiden ihokarvanpoistotuotteiden kehittelystä. Tuotteita käyttävät vuosittain jopa yli 30 miljoonaa ihmistä.
Lisää tietoa Veet tuotteista ja valmistajasta täällä!

Tosiaan tänään tuli vihdoin se kauan odotettu paketti ja se sisälsi: 
  • 1 Veet Ihokarvojenpoistovoide
  • 1 Veet In-Shower ihokarvojenpoistovoide
  • 1 Veet ihokarvojenpoistovaha kasvoille
  • 1 Veet Hair Minimising Moisturiser
  • 1 Buzzador-esite
  • Veet vahaliuskoja jaettavaksi
  • Veet: miniesitteitä
  • Buzztrack kortteja
Harmi että nyt iski Flunssa,mutta huomenna heti testaukseen ja järjestämään spa iltaa ystävien kesken,vaikka sitten yksi ystävä kerrallaan jossei muuten onnistu saamaan kaikkia paikalle. :)

Mikä on buzzador?
"Buzzador on Pohjoismaiden johtava yritys Word of Mouth-markkinoinnin ja sosiaalisessa mediassa tapahtuvan markkinoinnin parissa.
300 000 jäsentämme (Buzzadoria) ovat luonteiltaan uteliaita ja he haluavat kokeilla uusia tuotteita ja palveluita. Buzzadorit levittävät rehellisiä mielipiteitään ystävilleen ja tuttavilleen – Sekä internetissä että kasvotusten."
Eli siis pähkinän kuoressa: Minä saan ilmaisia tuotteita testattavaksi ja suosittelen ja testautan niitä itselläni ja ystävilläni jotka kertovat rehellisen mielipiteen tuotteesta.

Mikäli haluat liittyä buzzadoriksi ja saada itse testata tuotteita myös ystävilläsi ja itselläsi liittyminen onnistuu TÄÄLTÄ!



perjantai 26. huhtikuuta 2013

Alkoholi ja alholismi lapsiperheessä

Koska vappu tekee kovaa vauhtia tuloaan,tuli mieleeni eräs hyvinkin tärkeä aihe. Mikä suhtauminen alkoholiin on harmitonta ja mikä ei? 

Vappuna ,etenkin jos on hyvä sää, kadut täyttyy iloisista vapun juhlijoista. Kaduntallaajia on joka lähtöön. On lakitettuja hyvällä fiiliksellä viinipullon kanssa käveleviä ihmisiä,hymyileviä lapsiperheita,normaalia vappumenoa katsomaan tulleita ihmisiä,koiranulkoiluttajia ja vaikka mitä. Kaikilla on hauskaa. Perheet syövät yhdessä ehkä ravintolassa, lapset saavat vappupalloja,paistatellaan päivää puistossa ja juodaan muutama huurteinen terassilla. Terassilla tosin lapsiperheet tarjoavat lapsille limut ja itse juovat siiderit. Mikäs siinä,jos meno pysyy järkevänä ja yleensä pysyy,mutta poikkeuksia on. Siinä ei ole mitään pahaa ett lapset syövät jäätelöt ja aikuiset juovat ne yhdet kylmät huurteiset tuoppinsa. Mutta kun tuoppeja tulee jatkuvalla tahdilla, jäätelötkin on jo syöty ja lapset kysyvät koska lähdetään kotiin,vanhempien vastatessa että "juodaan vielä nää" herää kysyms: Miksi?

Miksi aikuiset ihmiset haluavat niin kovin juoda itsensä humalaan,lasten silmien edessä. Varsinkin pientenlasten. Jo pieni hutikka,erottuu lapsen silmiin heti ja se voi tuntua lapsesta pelottavalta. Monetkaan aikuiset sitä ei ymmärrä että lapsesta voi tuntua pelottavalta että se tuttu ja turvallinen aikuinen tuoksuu pahalta ja käyttätyy vähän omituisesti. 

Jos lapsi joutuu näkemään sen oman rakkaan vanhempansa,äidin tai isän, lyhyin väliajoin humalassa,voi lapsen turvallisuuden tunne järkkyä. 

Mistä tietää koska aikuisella on alkoholiongelma?
"Alkoholistiperheitä on monenlaisia. Joku vanhempi tissuttelee viinipullon joka ilta lasten nukkuessa, toinen ryyppää kerran vuodessa rähinäviinaa. Yhteistä kaiken tyyppisille alkoholisteille on se, ettäalkoholi ajaa ohi muiden tarpeiden ja velvollisuuksien, myös ohi lasten. Humalassa tai krapulassa ei kykene hyvään vanhemmuuteen, eli huomioimaan lapsen tarpeita ja muokkaamaan käytöstään sen mukaan. Kasvatusperiaatteet muuttuvat sen mukaan ollaanko pinnistellen kuivilla, reteesti kännissä vai syyllisyydentuntoisina krapulassa." Kiteyttää lastenpsykiatrian erikoislääkäri Janna Rantala.

Alkoholisti ei siis ole stereotyyppinen kaupan kulman pulsu,joka ryyppää itsensä hirveään humalaan jokaikinen päivä,vaan se voi myös olla se niin kiltti perheenisä,menestyksekäs bisnesmies,kotiäiti tai sairaanhoitaja. Yhtenäinen tekijä on vain se,että kun alkoholi alkaa maistua,kaikki muu unohtuu eikä enään jaksa edes välittää mitä lapset tuntevat. Itse et voi nähdä itseäsi lapsen ,saatika selvän ihmisen silmin,kun olet humalassa,joten et voi kuvitellakkaan miltä se lapsesta tuntuu. "mitä nyt pari kaljaa haittaa" on yleinen käsitys siitä että on ihan okei,ottaa kalja,pari,sitten kolme ja helposti menikin vielä yksi. Ja humala hiipi luokse kuin salaa. Kun lapset ovat humalaisten ihmisten joukossa he altistuvat myös lapsille kuulumattomille asioille kuten seksuaaliselle kanssakäymiselle,rumille puheille. Monesti myös lapsien tapaturmat lisääntyvät ,kun vanhempitai vanhemmat ovat alkoholin vaikutuksen alaisena. Jos on vain toinen vanhempi,joka on tukkihumalassa,helposti huomio menee siihen,eikä niihin ketkä sitä eniten tarvitsisivat: Lapset.

Itse en juo kuin sillointällöin yhden siiderin,mies saattaa juoda lasin punaviiniä. Ei,lapsiperheessä ei tarvitse olla nollatoleranssilla aina,mutta eikö olisi kiva elää ne juhlapyhät ilman alkoholia ja olla niiden lasten kanssa? Jos sitä viinaa on pakko saada,eikö sitä voi laittaa lapsia hoitoon ja mennä sitten itse. Kun tein lapseni,tiesin että sitten ei enään voi tehdä vain niinkuin itse haluaa. Pitää elää myös lasten ehdoilla. Toivoisin että jos perheessä on alkoholi ongelma,he hakisivat apua. Monesti alkoholismi aiheuttaa häpeää koko perheelle,myös lapsille. Lapset saattavat alkaa väheksymään hoivan tarvettaan. Kun lapsi joutuu kantamaan huolta vanhemmasta ,joutuu lapsi laittamaan omat tunteensa sivuun ja nielemään ne oikeutetut vihan tunteet ja tilalle tulee syyllisyys. "voisinkohan tehdä jotain toisin? Teinkö jotain väärin? Juoko äiti tai isä koska minä olen tehnyt jotain väärin?"

Lapsi on niin naiivi,että rakastaa vanhempiaan vilpittömästi ja uskoo kerta kerran jälkeen että tämä oli viimeinen kerta. Alholisti vanhempi rikkoo sen kuvan kerta toisensa jälkeen ja jättää epäluottamuksen lapsen ja vanhempien välille. Tämä on sama myös perheessä,jossa vain toinen vanhempi juo. Äiti tai isä ei voi suojella lapsiaan alkoholisti vanhemmalta jos lapset joutuvat näkeen arkielämässään jatkuvaa humalakäyttäytymistä. Alholismiin myös liittyy hyvinkin usein väkivaltaisuus ja tämä kombinaatio ei sovi edes aikuisen ihmisen silmille,saati sitten pienen viattoman lapsen. Monesti äiti tai isä ei lähde parisuhteesta jossa toinen juo ja/tai lyö. Siksi koska rakastaa sitä toista osapuolta. Tässä kohden on vanhemman mietittävä etenkin ,jos tämä käy jokapäiväiseksi että kumpaa rakastaa enemmän kumppaniaan vai lapsiaan jos apukeinoja ei ole? Mikä meihin ihmisiin menee humalassa?

Alkoholistin lapsi aikuisena saattaa hyvin sanoa että lapsuutensa oli onnellinen kaikesta huolimatta. Alkoholistin lapsi ei tiedä paremmasta,se on ainoa oikea tapa se meidän perheen tapa. Kunnes joskus vanhempana alkaa kiinnittämään huomiota ja huomata että ei sen näin pitänyt mennä. Monet alkoholistiperheen lapsista heijastavat käytösmallia myös suoraan omaan vanhemmuuteensa. Osa ei. Osa pyrkii olemaan paljon parempi ja helposti masentuu kun yrittää ylisuoriutua supervanhempana. Tämäkään tapa ei ole oikein. Monesti unohdetaan alkoholismiperheessä ne hiljaiset sivusta seuraajat. Hekin tarvitsevat apua,siinä missä se vaimo tai mies joka joutuu seuraamaan sitä elämää. Monella nuorella on ongelmia alkoholin kanssa ,koska malli on kotoa opittu ja siihen on helppo turvautua. Monet masentuu,monilla koulumenestys on huonoa.

Joten ensi kerralla kun mietit "eikai pari kolme bisseä mitään haittaa" niin mietippä todella uudestaan. Ei ne muutama saunakalja haittaakkaan,mutta se lipsahtaa helposti ja siihen jää helposti tapana koukkuun ottaa muutama rentouttava kalja. Huolehtikaa lapsistanne ja kohdelkaa heitä kuten heitä ansaitsee kohdella. Lapset ovat meidän tulevaisuutemme ja jos tämän mallin heille haluamme opettaa,ei kovin hyvin mene. Ei ne "nykyajan nuoret" vaan heidän vanhempansa...




keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Kun äitiä väsyttää...

Perheessämme on nyt ollut jokseenkin jonkun sortin,itseasiassa pahimman laatuinen unenpuute. Isä on yrittäjä ja tekee töitä ja äiti painaa yötä päivää lasten parissa. Luonnollisesti tappelun aiheet ovat aina ja ikuisesti vain siinä,kumpi on väsyneempi. "kokeileppa mennä seisomaan sinne Kiskalle 14 tunnin työpäiväksi" sivaltaa mies ,kun minä poltan päreeni ,koska hän sai nukkua pitkään ja minä heräsin taas kukon pierun aikaan katsomaan muumeja. Koitappa kuule olla tän eläintarhan keskellä,siivota,pyykätä,pitää itsesti tyynenä kun lapset on kun kaistapäiset ja vauva sattuu huutamaan aina silloin pahimman laatuisesti nälkää ja väsymystä kun isommat keksii roikkua verhoissa,ihan vaan huvittaa. Toki, kulta olis kiva nähdä kun yrität!

Kun perheessä on vauva,2v ja kesällä 4v täyttävät ja etenkin jos isommat lapset päättää tulla kipeäksi samaan aikaan. ( Ja nehän tulee samaa aikaan kipeeksi,koska melkeen pääsisi liian helpolla jos sairastaisivat erikseen. Tämä on kuin karmanlaki) univelka tulee kylään ja nukkumatti antaa lemput.

Pikkuhiljaa univelkaan tottuu. Peilistä kurkistaa zombie jonka hiuksia ei ole taas lähes viikkoon pesty ja se sama paitulimainen yöpaita haistee puklulta ja paskalta,hieltäkin ehkä koska olet kantanut kuumeisia lapsia yötä päivää ja vauvakin pulauttanut kerran,kaksi ehkä viisikin siihen paidalle. Joka kerta kun kutsuvasti matkustat kohti pyykkikoria heittääksesi likaisen paitasi sinne,joku alkaa huutamaan - taas... En siis vaihda paitaa vieläkään. Omat voimat loppuu ja ei jaksa kiinnostaa kuka tai ketä sinut tässä kunnossa näkee. Mä petraan sit ens viikolla.. 

Sitten alkaa taloudessa tapahtumaan kummia ja lapset katsovat jo toisiinsa että kukas toi on ja mitä se teki äidille. Kaadan korvikkeen sijaan tavallista maitoa tuttipulloon ja korvikkeen 3 vuotiaan lasiin. 3 vuotias tekee mielenkiintoisen havainnon ja sanoo että "tää on äiti siskon maitoa". Samantyylinen kommellus tapahtuu kun 2v ja vauva huutavat samaan aikaan. Toinen sitterissä toinen lattialla. Nappaan sen kummemmin ajattelematta toisen syliin makaamaan ja tungen pullon suuhun. Jonkun ajan kuluttua tajuan että huuto jatkuu edelleen kummallisesti vaikka tuttipullo tyhjenee kovaa vauhtia. Siinä vaiheessa katson hämmentyneenä syliini ja totean että 2-vuotias tuijottaa tuttipulloa imien, silmät lautasina yhtä hämmentyneenä takaisin. Luojan kiitos en imetä enään tai raukka ois varmaan saanut traumoja. Tässä kohtaa päätän keitää pannullisen kahvia. jos ensi yönä sitten nukutaan jo..

Kun puoli pannullista kahvia on mennyt huomaan jossain kohdin että asunto on siivottu ja keitän soseita selvästi kuopukselle... En muista kauanko ne on kiehuneet liedellä mutta eikai niitä liikaa voi keittää? Ravintoaineet välttämättä ei ole mikään parhaat,mutta ehkei se nyt ole pointti,kuhan nyt maistetaan miltä maistuu porkkana,bataatti,peruna tai joku noiden variaatio. Ensi kerralla sitten taas paremmin.

Kun viikon aikana löytyy ruoat tiskipöydältä ja lautanen roskista, koirat saa muroja ja lapset koirannappuloita, alan epäillä jo että meillä selvästi nyt hölmöilee joku ihan muu kuin minä. Unohdan kesken puhelun missä puhelimeni on ja pyydän miestäni että "voitko soittaa mun puhelimeen se on hukassa!" johon mies pitkän hiljaisuuden jälkeen toteaa että "katso kulta käteesi". En tajua ja tiuskasen puhelimeen että "mitä sä nyt sönkötät sielä soita nyt vaan!" ja ehkä noin 2 sekuntia myöhemmin tajuan kuinka tyhmä olin ja lätkäsen luurin korvaan,koska en voi myöntää olevani ihan jumalattoman daiju. Ehkä ensi kerralla sytyttää...

Jos jotain positiivista,lapsilla ei ole enään kuumetta. Jos se nukkumatti palaisi taas evakosta ja toisi hyvät unet ensi yönä! Toivoa sopii. :D

maanantai 22. huhtikuuta 2013

Sairastupailua ja disneyn elokuvien ruotimista.

No,olisihan se tietenkin pitänyt arvata että ei savua ilman tulta... Nyt on sitten 2 ja 3 vuotiaat kuumeessa,molemmat. Jos tuo vauva sairastuu ,lyön ihan varmana päätä seinään sillä isännällä on pitkä työviikko.

Kokopäivä onkin mennyt sitten katsoen disneyn elokuvia,äitin istuessa sohvalla aktiivisesti facebookissa. Onneksi olen nähnyt aladdinit,tähkäpäät,muumit sun muut sen verran monta kertaa että automaattisesti vastasin oikein kun 3 vuotias välillä tenttasi että katsonko minä. "äiti mitä tossa tapahtu"

Disneyn klassikoja katsellen tulikin mieleeni. Miten ihmeessä nykyään valitetaan ja tiivistetään lapset kuplamuoviin lasten elokuvienKIN suhteen? Joskus oli kohu että myyrä kirjassa oli lukenut että myyrä uhkasi tehdä itsemurhan jossei rakastamaansa neitoa saa sillä ei voi elää ilman häntä. Aww kuinka romanttista,in real life: niin ei tosiaan yksikään mies tekisi naisen eteen...Eräs äiti oli sanonut sen olevan epäsopivaa lasten kirjaan. No päätin luetella klassikoista bongattuja,joidenkin mielestä epäsopivia tekoja ja lainauksia. Kommenttina saa toki laittaa niin lisään tähän!



  • "nyt turpa kiinni!" - Jago elokuvassa Aladdin
  • Lapset polttevat rauhanpiippua elokuvassa Peter Pan. Sopivaa eikö? 
  • Toukka tarjoaa bongista Liisalle savut Elokuvassa Liisa Ihmemaassa. Liisa kuitenkin tyytyy syömään vain sientä ja olemaan sekaisin vähän väliä...
  • "älä soita poskea sininen läski" - Jafar elokuvassa Aladdin
  • Disneyn klassikoissa aina pitää tappaa joku ja tuoda sillointällöin ruuminosa todisteeksi,kuten esimerkiksi metsästäjän elokuvassa Lumikki"Mä revin sun pään!" Toteaa ystävällinen kentauri Herkuleksessa.

    Ja kertokaa minulle hyvät ihmiset nyt,että miksi useimmiten Disneyn klassikoissa henkilöllä on joko yksi tai molemmat vanhemmat kuolleet? Kerätäänkö tällä sellaista "voi tyttö/poikarukka)" asetelmaa heti alkuunsa? Tietty kaava aina menee toki kylläkin disneyn klassikoissa: Pahiksia on aina yksi,ellei sillä ole joku sidekick joka päättää heittäytyä hyvikseksi sittenkin ihan lopussa! Pahis voittaa hetkellisesti että alkaa tuntua jo mahdottomalta ja sitten tulee sankarillinen loppurutistus ja prinssi pelastaa prinsessan TAI elokuvan superhyvis päähenkilö pelastaa itse itsensä. Jos elokuvassa on naispuolinen henkilö pääosassa se päättyy aina siihen että prinssi pelastaa. Eihän naiset nyt itse itseään saisi pelastettua. Mitä tämäkin lapsille opettaa? Odotelkaa vaan tytöt sitä prinssiä. 
    Yksi asia on varma,tämä tauti kun on reppanat selvittäneet niin me ei katsota yhtään elokuvaa moneen viikkoon!

    kun kuume vie voimat

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Englanninkääpiöterrierejä... JOKAPUOLELLA!

Tänään oli Englanninkääpiöterriereiden(jeesus mikä sanahirviö) miitti seurasaaressa. Odotin kovasti kyseistä päivää ja ilmatkin oli selvästi kohdilleen ennusteltu sinä päivänä ja sitten nousi meidän esikoiselle kuume ja tuli kamala yskä joka kieli jo selvästi,että kurkunpääntulehdus on saapunut taloomme. Jälleen kerran...

Stonemeadow's Pojat <3
Koska lauantain oli likan kunto varsin hyvä uskaltauduin sittenkin soittamaan luotto lapsenvahdille ,että tulisitko vahtimaan isompia lapsia niin minä otan koirat ja pienimmän ja lähden käymään. Huono äiti fiilis kolkutti mutta nujersin sen lupaamalla lapsille ja vahdille popparit ja elokuvat. Värväsin vielä pienimmän lapsen kummitädin mukaan härskisti hyväksi käytettäväkseni. On se nyt helpompi keskittyä olennaiseen kun kummitäti lepertelee kummilapselleen.

Tankki ja dogi :D
Näin minä siis lähdin kahden enkkuni kanssa kohti seurasaarta tänään 11.30 ja tapasin kampissa lapseni kummin Veeran ja kerettiin nippanappa juoksemalla kuin heikkopäiset bussin perässä,bussiin numero 24,kun se saapui paikalle samaan aikaan kuin mekin. Me emme tosiaan tienneet että missä pysäkki on ennen kuin bussi sinne karautti. Oltiin kun kiljusen herrasväki konsanaan kun pamahdettiin bussiin.

Perillä kun alkoi koiria tulvia joka tuutista ,saimme melkoisen huomion. On se nyt ehkä ihan huomion arvioista kun 17 englanninkääpiöterrieriä lähtee päiväkävelylle samaan aikaan. Paikalla oli uusia ja vanhoja tuttuja ja paaaljon ihania ihania koiria <3 Meidän pieni paskahousu Nasukaan ei yhtään ollut niin ujo kun yleensä on. Ehdin yhteiskuvissa poseeraamaan ja sitten olikin jo lähdettävä sillä pikkuneidillä kotona oli hiukan kuumetta niin ajattelin etten ole kauaa poissa.

Kotimatkalla kävin myös ahkeralle aviomiehelleni antamassa vuosipäivän kunniaksi pusut. Enkä kyllä tiedä kummasta se oli enemmän tohkeissaan; minusta vai siitä että olin ottanut koiratkin mukaan.
Nasulle teki kyllä enemmän kuin hyvää joutua tilanteeseen jossa paljon hälinää. Kuitenkin matkalla oli ; vilkas katu,kauppakeskus,bussiterminaali,seurasaaressa paljon koiria.. Ja hienosti meni! Nyt vaan intopiukkana odottamaan ensi viikon näyttelyitä! ;) Kuvista iso kiitos Minna Vatjalle!


Flame Ear's Tinkerbell & Stonemeadow's Fortunatus

perjantai 19. huhtikuuta 2013

Kun mies kuorsaa...

Aviomiehelläni on rasittava tapa. Hän kuorsaa. Kyllä,tiedän ettei sille voi mitään,mutta silti se ottaa aivoon. Varsinkaan kun mikään ei auta tähän ongelmaan. Olen kokeillut kyynärpäällä kylkeen taktiikkaa,sängystä häätämistä,"shhhh!"-komentoa ja uhkaillut lääkärillä,mutta ei. Mies ei ota vinkistä vaaria ja tee asialle mitään joten: Saan kuunnella joka ikinen ilta sitä ihanaa puskutraktorin hyrinää.

Jos olisin maatalon emäntä tuollainen epävireisen traktorin hurina voisi vaikka sytyttää ,mutta näin vakaana kaupunkilaisena se ottaa korviin. Koska meillä on pieni lapsi,joka herää yöllä (nälkään,ei tuohon katuporan jyrinään) en voi edes pitää korvatulppia korvissa.

Ah! Mikä siis neuvoksi? Marssinko apteekkiin ja ostan arsenaalin kaappiin ja hiivin hiljaa mission impossible päässä soiden yön pikkutunteina mieheni viereen ja suihkautan sinne aukinaiseen suuhun jotain kuorsaus spraytä? Hiljenisiköhän meteli?

Kyllä,voi se toki olla väsynytkin mutta jos ihminen nukkuu 9 h vuorokaudessa niin ei sen kovin väsynyt pitäisi olla.. Tuon kuorsausta voisi kuvailla peräti monella sanalla: katupora,maantiejyrä,epävireinen saha,sairas porsas, traktori,mopo jossa on pakoputki halki... No eikun loistavaa viikonloppua kaikille! Tätä kuunnellessa on hyvä jatkaa viikkoa eteenpäin: tunnelma musiikkia. Ja eikun mahdottoman tehtävän kimppuun!

Welcome

Tervetuloa lukemaan blogiani. Ennen tätä blogia pidin odotusblogia nimeltä "äitiyspakkaus" joka kertoi meidän kolmannen lapsen odotuksesta. Suoraan ja kursailematta. Nyt  ajattelin,että perustan blogin ihan itselleni. Johon voin puhua mielipiteistän,harrastuksistani ja vaikka ihan vaan jos sattuu ottamaan kaaliin.

Olen suorasanainen ihminen. En kursaile tai kaunistele mitään,miellyttääksen ketään. Saatan ehkä joskus oppia olemaan hiljaa kun pitää,mutta joskus siihenkin on pitkä matka ja olen ikuisesti pikkulapsi ainakin mieleltäni.

Harrastan koiranäyttelyitä ja nyt minulla on vihdoin se ensimmäinen näyttelykoirani Flame Ear's Tinkerbell eli "Nasu". Nasu on maailman ihanin ja kovapäisin piski mitä löytyy,mutta siksi se onkin maailman rakkain. :) Toivottavasti näyttelyissä menee hyvin. Ensimmäiset viralliset on nyt 27.4. ja jännittää kovin.

Blogissa saattaa myös sillointällöin esiintyä buzzadorjuttuja,sillä tämä on helpoin tapa jakaa niistä käyttökokemuksia ja takaa sen että saan ilmaista tavaraa jatkossakin.

Joskus voi olla ruokapäivityksiä,mutta nyt olen ollut hieman laiska tekemään muuta kuin lasten ruoat niin olen tyytynyt rooliini olla pieni ja vähän lösö,mutta aktiivinen elixiassa ramppaaminen varmasti vaikuttaa positiivisesti joskus tulevaisuudessa tähänkin vaikka tällä hetkellä tuntuu että lehmät oppivat lentämään ennen kuin tämä tapahtuu.

Mutta tämän pidemmittä puheitta: TERVETULOA lukemaan Blogiani!

P.s Iso kiitos nimestä kuuluu ihanaakin ihanammalle ystävälleni Annikalle <3