Kuka voisi kellot seisauttaa?

Istun lattialla ja luen Stokken sleepi sängyn kasaamisohjetta. Olen juuri purkanut maailman ihanimman stokke sleepi mini sängyn lähes atomeiksi lattialle. Kyynel kohoaa silmään. Meidän vauva ei enään mahdu siihen. Meidän vauvamme on jo niin iso että oppi konttaamaan ja istumaan. Nousee polviseisontaan ja joskus seisomaan. Meidän vauva ei ole enään vastasyntynyt.

Minne aika katosi? Juurihan seisoin paniikin partaalla vessassa ja tuijotin raskaustestiä. Voi perkele...Ei tää voi olla edes mahdollista! Mutta oli se. Mahassa kasvoi pienen pieni ihmisen taimi,joka pisti minut oksentamaan kahden tunnin välein ja kaikki hajut,ruoat,kaikki oksetti,jopa oma mies haisi niin pahalle että nukkui muutaman viikon sohvalla että pahimmasta päästiin yli.

Aluksi järkytyin niin paljon että en tiennyt mihin ratkasuun päädyn. Lopulta päätöksen oli tehnyt jo joku toinen. Vauva olikin jo isompi kuin piti. Vilkutti ja potki. Hei,minä olen täällä. Muistan sen päivän kuin eilisen. Seisoin sinä toukokuun 23.päivänä sateen ja ukkosen jälkeen jorvin äitipolin ulko ovella ja katsoin ultrakuvaa. Kuin nallekarkki. Ja juuri silloin aurinko pilkahti pilvien välistä. Kyllä tästä selvitään,ensimmäiseksi pitää ostaa uusi auto että mahdutaan kaikki.

Odotusaika meni ihan hyvin. Maha oli suuri ja aloin jo pelätä että kuinka iso vauva sieltä tuleekaan ja jotenkin tiesin että vauva on isompi ja yritin peloistani puhua,minua ei kuunneltu,pieni ja siro. Sitten alkoi verenpaineet nousta ja minä aloin väsyä. Joka askel sattui ja arjesta selviytyminen oli haastavaa. Silti toivoin yhtä asiaa: kumpa vauva ei syntyisi jouluaattona jolloin raskausviikkoja olisi 39+4,koska halusin viettää joulun perheen voimin. Ja niin sainkin.


Perjantaina 28.12 klo 12.13 raskausviikoin 40+1 syntyi reippaan kokoinen 3815g ja 53cm mitoiltaan oleva maailman suloisin tyttövauva. Ensisilmäyksellä en sitä kamalan kauniiksi ehkä olisi voinut kuvailla ,sillä vauva sinersi raajoista aika pahasti ja näytti ihan valmiilta maatilan emännältä. Oli nenä vähän littana ja oikeen kunnon posket ja kaksoisleuka. Kieltämättä,se ei tuntunut minun vauvalta. Kaikenlisäksi olin lopenuupunut ja en tuntenut mitään ylitsevuotavaa rakkauden tunnetta heti synnytyksen jälkeen. Olin helpottunut että se on ohi ja hämmentynyt että vauva oli siinä ja en tuntenut mitään. Annoin sen isin syliin ja halusin mennä suihkuun,yksin. Olin kipeä ja heikko. Isin sylissä neiti nukkui ja minä söin kevyen brunssin,halusin jo nukkumaan. Osastolle kun pääsin lähti isäntä töihin ja minä jäin vauvan kanssa kaksin. Jaaha,nyt ollaankin sitten vaan me kaksi.. Silloin kunnolla otin vauvan syliin ja katsoin sitä. Ja siinä katsellessa minä rakastuin. Sä teet äidin elämästä vieläkin paremman..

Niin ne kuukaudet vieri. Ensimmäisestä neljästä en tosissaan muista muuta kuin jorvin sairaalan reissun kun vauvalla oli korvatulehdus ja toivoin huutamisen johtuneen siitä. Turha toivo,koliikkihan se oli. Se loppui
 joskus neljännen kuukauden tienoilla ja silloin sain aivan erilaisen vauvan. Aina aurinkoisen,helpon, ihanan,jota katsellessa kyyneleet valui poskelle kun se pieni pää painui rintaani vasten kun hän nukahti.

Nyt siitä on jo yli vuosi kun seisoin tuijottaen raskaustestiä,yli 7 kuukautta kun sain tyttöni ensimmäistä kertaa syliini. Nyt hän konttaa,istuu,liikkuu oppii päivä päivältä uutta ja kasvaa isommaksi. Jos ajan voisi pysäyttää,pysäyttäisin sen tähän hetkeen. Että lapseni olisi hetken pidempään aivan pieniä. Kuinka rankkaa,mutta kuinka ihanaa. Ne ovat pieniä vain kerran.