Minä synnyin 13.6 kauniina kesäpäivänä Lohjan sairaalassa kello 15.05, edesmenneen isoisäni,jota harmikseni koskaan en saanut tavata, syntymäpäivänä ja muutin vanhempieni elämän. Painoa minulla oli 3050g ja pituutta 50cm ja äitini kuvaili minua kynityksi broileriksi ison mahan ja rimppakinttujen takia. Iso broileri,jolla oli paljon tukkaa. Niin paljon,että sairaalassa siihen pantiin rusetti. Siitä kaikki tunnisti sen "josefiinan". Kerran rusetti oli sairaalassa pudonnut päästäni ja hoitajat olivat tuoneet äidilleni väärän vauvan. Äitini oli heti tajunnut että "tämä ei ole meidän josefiina" ja niin tajusi hoitajatkin. "ei ole rusettia". Onneksi äitini sai oikean vauva,minut,takaisin kyllä hetimiten.Pääsimme kotiin 17.6,isosiskoni syntymäpäivänä. Lähtöpainoni oli kuulemma 2900grammaa ja minua sanottiin pikkuprinsessaksi. Olin isäni silmäterä syntymästäni lähtien. Sisareni Janna täytti tuona päivänä 7 vuotta ja hänellä oli yksi lahjatoive. Saada pikkusisko kotiin. Sai hän toki muitakin lahjoja sitten loppujen lopuksi.
Opin kuulemma kävelemään varhain ja liikuin paljon. Istuin 5 kuisena ja sitä oli monet ihmetelleet että miten voi istua niin pieni vauva. Mutta minua ei kiinnostanut pienenäkään muiden mielipiteet. Minähän istuin kun minä halusin.Ihan ensimmäisistä vuosistani en muista mitään tietenkään mutta äitini on kertonut että ollessani yksivuotias olin maalannut naamani kenkälankilla. Äitini oli saanut sydänkohtauksen melkein ja soittanut myrkytyskeskukseen. En kuulemma ollut pitänyt pesu operaatiosta. Nukuin ja söin hyvin ja olin helppo ja tyytyväinen vauva. Asiaa minulla oli paljon,eikä se siitä aikuisiällä muuttunut.
Meillä oli tapana aina kesäisin tehdä reissuja veneellä Lohjan järvelle.Olin kuulemma veneessä ensimmäisen kerran vain muutaman viikon ikäisenä. Joka kesän saaressa telttailu,viikon reissu eckeröhön ja karavaanareilu oli aina odotettu ajankohta. Monesti muistan myös tehneemme reissun yyterin hiekkarannoille poriin. Se oli kuin toinen maa,niin hieno. Näitä reissuja odotettiin aina kuukausikaupalla "pian se kesäloma alkaa".
Meri,kalastus,telttailu,eräily kaikki tämä oli lähellä sydäntäni. Telttailusta pidin niinkin paljon että monet kesäyöt nukuin takapihalla teltassa mielummin kuin sisällä. Teini-ikäisenäkin. Tosin,teini ikäisenä teltasta oli helpompi karata yöjuoksulle salaa kuin sisältä,mutta siitä myöhemmin.
Lähes poikkeuksetta joka kesä reissuilla pyöri mukana serkkuni Jere. Jere on minua vuoden nuorempi ja minulle aina ollut kuin pikkuveli. Hän oli joka kesä mukana ahvenanmaan kierroksella,karavaanareileimassa ja vaikka missä. Aina kun kysyttiin kenet haluan mukaan oli vastaus jo valmiina: Jere tulee mukaan. Olimme kuin paita ja peppu ja keksimme kaikkea mahdollisimman typerää mutta joskus myös jotain viisastakin. Tyhmimmästä päästä taisi olla talon katoilta hyppiminen johonkin puskaan joka pehmensi laskua sopivasti,sattui silti. Ja sekin oli Jeren idea. Eräällä karavaanarireissulla päädyimme kalajoelle,juhannukseksi. Ja Vanhempani eivät olleet tajunneet että sielä oli festarit. Melu oli kamala ja kännisiä nuoria jokapaikassa, kusta paskaa ja oksennusta. Jeren kanssa löydettiin siitäkin hyvät puolet. Kerättiin pulloja erään leirintäalueella olevan sisarusparin kanssa. Lopulta keräsimme niin paljon pulloja että saimme kutakuinkin 700 markkaa ja jaoimme ne neljään pekkaan. Muistan vieläkin että niillä ostettiin sellaiset vaahtomuovi liskot ja juku-jukumaan sisäänpääsyliput ja jukujuku maassa Jere kajautti ulos radalta niin että pölähdys kävi. Kaikki säikähti ja sieltä se ryömi puskasta kun formulakusti peukut pystyssä ja näytti että kaikki oli hyvin. Kaikki taputti ja kaikkia nauratti. Kun päästiin kotiin,ilmoitti vanhempani että koska reissu oli mennyt vähän pieleen lähdetään aamulla ahvenanmaalle. Oltiin riemuissamme!
Eräs tärkeä lapsuuden ja nuoruuden muisto on myös se kuinka äitini oli minulle aina se maailman parhain äiti. Kun minä sairastin,äitini valvoi ja hoiti,ei koskaan ollut väsyneenä kiukkuinen eikä koskaan osoittanut meille väsymystä. Äiti myös ompeli aina kaikki naamiaisvaatteni ja voi veljet ne oli hienoimmat koko kylällä. Pelleasuista prinsessa mekkoihin ja niistä vaikka mihin. Äiti teki. Mitä me sanottiin,äiti teki. AINA. Sairastin todella pahan vesirokon kun oli 6 vuotias ja äitini valvoi viikon varmaan ja hoiti rakkuloitani. Ihana isäni lupasi,jossen raavi,saan valita 2 barbia kaupasta. En raapinut! Ja sain eläinlääkäri ja merenneito barbiet.Äitille myös pystyi kertomaan aina kaiken. Oli asia kuinka nolo tai paha asia, tai olin tehnyt kuinka väärin vain,äiti aina ymmärsi. Äiti saattoi suuttua,mutta äiti ymmärsi ja siitä olen vilpittömän kiitollinen.
Isäni on sanansamittainen mies. Ei koskaan sanonut tai luvannut mitään mitä ei pitänyt. Jos lupasi että me mennään särkänniemeen,me ajettiin kaatosateessa särkänniemeen. Perillä paistoi aurinko. Iskä ei koskaan sanonut "en pelaa palloa,en jaksa". Iskä oli yrittäjä ja minä heräsin pienenä yöllä vannomaan että isi mulla on nälkä haluun hernesoppaa. Ja isi teki. Oikeestaan ei minulla nälkä ollut,mutta sain isin kanssa laatuaikaa kaksin. Ja iskä ei koskaan sanonut ettei jaksa,vaikka teki pitkää päivää. Iskällä oli aina aikaa tyttärelleen. Ja joskus aikuisiälläkin vielä kaipaan niitä hetkiä. Ne on kullanarvoisia ja muistelen niitä lämmöllä.
Minulla on myös kolme sisarusta. Isoveljet Jesse ja Tom ja isosiskoni Janna. Aina he pitivät huolta ja minun puoliani,milloin vain eivätkä kannelleet edes vanhemmille kun olin tiirikoinut heidän suklaakalenterinsa tyhjiksi ja availivat tyhjiä luukkuja monta viikkoa. Äiti ja iskä sai tämän kyllä selville.Tomppa ei koskaan asunut meillä joten välit oli auttamatta vähän etäisemmät. Aikuisikään tullessa ne viilenivät aikalailla kokonaan,silti Hän on minulle erittäin rakas ja kaipaan häntä päivittäin kun en häntä usein näe. Hän menee missä menee,vaikka joskus olisi kiva kuulla enempi.
Jessen kanssa on aikakausia kun minä olen maailman rasittavin pikkusisko ja se on typerä isoveli joka ei tajua mistään mitään. Silti tullaan toimeen ja rakastetaan toisiamme niinkuin perheenjäsenten kuuluukin. Jessen luona olen ollut monesti yötä nuorempana ja myöhemmin Jesse meilläkin. Jesse on lapsilleni mieleton
Sisareni Janna on kaikista läheisin kanssani. Janna on enemmän kuin sisko. Hän on paras ystäväni ja jos minulla on murheita,soitan Jannalle. Janna auttaa aina ja on minulle äärettömän rakas. Ei ole asioita joista emme puhu. Tuemme toisiamme ja jo siitä lähtien kun olen ollut pieni,Janna on ollut valmis vaikka heittämään henkensä eteeni. Janna siivosi huoneemme aina,minunkin osuuteni, kun olimme nuorempia. Janna tosin vihasi sitä. Janna piti siisteydestä,minä olin hallittu kaaos. Janna kun karkaili ikkunasta yöjuoksuille,Janna lupasi aina lauantai pussinsa minulle. Jesse opetti tietenkin minut kiristämään että sain joka lauantai ne kaksi koska sanoin että yhdestä pussista kerron,mutta kahdesta en. Äiti ja iskä ihmetteli aina miksi Janna oli ilman karkkia...
Meidän suku on aina ollut tiivis. Serkukset on olleet kuin sisaruksia. Me ollaan oltu aina kuin yksi perhe. Jos jotain kiusattiin,isommat tuli väliin. Pienessä Lohjan kaupungissa alettiin varmaan jo tietämäänkin että "noi on sitä Peräkylän sukua". Serkkuni Hanna ja siskoni Janna olivat usein samaa sakkia,samaten veljeni Jesse ja serkkuni Välly ja Ville olivat myös yksi porukka ja minä ja Jere se kolmas. Tällä kokoonpanolla oltiin paljon porukassa mutta muutkin serkut usein liittyivät porukkaan. Meitä kun oli melkoinen lauma.. Yhtä rakkaita kuin omat siskot ja veljet. Perhe on tärkein ja se tiedettiin. Roikuimme mummilan isossa kuusessa,pelasimme pesäpalloa tai polttopalloa. Välly heitti keihästä usein mummilan pihamaalla kun pihaa oli paljon. Oli piilosleikkejä ja korttipelejä. Meillä oli aina tekemistä.Elämäni kauhein aika alkoi eräänä pääsiäisenä ollessani teini ikäinen. Äitini oli hakemassa minua veljeni kanssa kaverini luota. Autossa oli hiiren hiljaista kunnes kysyin miksi kaikki on niin hiljaa. Äidin poskella valui kyynel. Mitä on tapahtunut? Äiti aloitti ensin. "Ville ja Välly on ajanu viimeyönä kolarin..." ja sitten äiti vaikeni. "Kävikö niille pahasti? Missä sairaalassa ne on? Voiko niitä mennä kattomaan?" Kysyin. Seuraavaksi äiti kertoi että Ville on päijät-hämeen sairaalassa ja oli hiljaa. Missä Välly on? Miks äiti on noin vaitonainen? Veljeni Jesse mursi hiljaisuuden joka riippui auton ilmassa painajaismaisen painavasti. "Välly on kuollu. Se kuoli siinä kolarissa" Sanat jäi roikkumaan ilmaan ja tuojotin hölmönä veljeäni. Sitten aloin nauraa ja sanoin että "Surkea vitsi säikähdin jo! noniin kertokaa missä se on?" Jesse sanoi ettei se ole pilaa ja se on totta. Tuntui kun joku verho olisi vain vedetty eteen ja olisin nukahtanut. En osannut reagoida. En itkeä en mitään. Sen jälkeinen aika oli kamalaa ja alkoi mennä aika lujaakin. Hautajaiset oli ja meni ja ajanmyötä asian kanssa oli pakko oppia elämään. Se järkytti koko sukua ja perheen merkitys korostui entisestään. siitäkin on jo kulunut monta vuotta ja silti,vielä tänä päivänä muistan milta rakkaan serkkuni nauru ja ääni kuulosti,millainen hymy hänellä oli. Kaipuu on kuitenkin kova.
Teini-ikäisenä olin äitini mielestä varmasti yksi perkele. Karkailin,olin hankala,ryyppäsin,poltin tupakkaa ja äidin olisi varmaan tehnyt mieli lähettää minut timbuktuun. Kesällä nukuin teltassa ja huijasin aina laittamalla kengät teltan ulkopuolelle,koska tiesin ettei isäni kurkista telttaan. Joskus olimme paikalla,joskus emme sillä saatoimme olla poikien kanssa,veneilemässä,uimassa,hengailemassa tekemässä aina jotain mistä äiti olisi
repinyt pelihousunsa. Jos käry kävi niin luikittiin hissukseen takaisin kotin. Janna oli kyllä äitin jo pehmittänyt,ollessaan vielä kamalampi. Jannaa etsittiin poliisivoimin muutamankin kerran... Silti koskaan ei tarvinnut valehdella. En koskaan valhedellut mistään. Ja vaikka olisi ollut mikä tilanne aina voin tulla kotiin. Ja muutaman kerran tulinkin kun oli surkea ilta,keskenkaiken kotin ja iskä tilasi pitsaa ja katottiin leffaa.
Vanhempani veivät minut thaimaaseen,kanarialle,turkkii ja Teneriffalle. Ne kaikki avarsivat maailmaani paljon. Thaimaa oli ehdottomasti upein lomakohde koskaan ja se valitettavasti oli viimeinen loma yhdessä. Muistan siltä reissulta norsusafarin ja kanootti safarin,pitkän kobran hotellilla, hyvän ruoan ja pakottavan helteen ja sen kuinka minua luultiin ruotsalaiseksi adoptiolapseksi koska minä olin kalpea iholtani ja vanhempani kahvipapuja.Muutin kotoa 17 vuotiaana rakkauden perässä lappeenrantaan ja silloin oli aika aikuistua. Äitini yritti estellä mutta minäpäs olin rakastunut ja minähän lähdin. Eivät he lopulta kapuloita rattaisiinkaan laittaneet. Äiti kyllä joka kerta kun tulin kotiin lomalle,yritti ylipuhua minua jäämään kotiin. mutta ymmärsi kyllä että nyt on vihdoin päästettävä viimeisestä poikasesta irti ja katsottava kantaako ne siivet itsellään. Ja se onkin jo toinen tarina.
Tahdon omistaa tämän blogipäivitykseni serkuilleni ja ihanille tädeilleni,jotka tekivät lapsuudestani ihanan ja nauruntäyteisen ja seisovat rinnallani vielä tänä päivänäkin. Veljilleni,joille olen aina se pikkusisko vaikka olisin 50 vuotias. Siskolleni,joka ei koskaan anna periksi vaikka elämä miten heittelisi ja tekee silti niin paljon hyvää muiden eteen ja on monin kerroin ottanut minut kiinni kun elämä on heittänyt vierien alamäkeen. Ystäväni ,joista jotkut ovat vielä tänäpäivänäkin tallella. Sekä etenkin vanhemmilleni: joille olen aina se Josefiina,joka painoi 3050grammaa ja oli 50cm pitkä ,joka muutti teki heidän elämästään jollakin tapaa erityisen. Rakastan teitä kaikkia <3
-Juuli
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti