Tuli päivä jolloin äitini soitti minulle että Vaari on sairas. Parkkinsonin tauti. Se pysäytti. Kuitenkin ajattelin että koska mieheni mummikin eli toistakymmentä vuotta sen saman sairauden kanssa,on meillä aikaa vaikka kuinka kauan. Meijän Vaari onkin teräsvaari. Silti minua pelotti. Kello tikitti kohti väistämätöntä ja työnsin asian pois mielestäni.
Muistan vaarin paikan mummilassa. Muistan sen vaarin tuolin. Vaarilta kun jotain pyysi,se yleensä oli tehtävissä. Muistan kuinka vaari teki minulle jousipyssyn,koska olin kamalan pettynyt kun serkkupojat sai leikkiä robin hoodia ja minä en saanut jouskaria. Vaari näytti miten se tehdään. Vaari antoi kiivetä omenapuiden oksilla ja vaari valmensi nuoria urheilijoita. Vaari ei koskaan itkenyt. Vaari oli meidän peruskalliomme jonka varaan pysti aina laskemaan että Vaari on läsnä. Aina juhlissa,aina tukena.
Kerran jouduin esiintymään esiintymiskammoisena isolle yleisölle jossain laulukilpailussa. Kukaan ei meinannut päästä tueksi lyhyellä varoitusajalla. Äiti tuli ja mukana äidillä oli Vaari ja Vaarilla mukana oli videokamera. Laulu meni kamalasti mutta Vaari oli ylpeä. "sie laulat kun enkeli" ja puristi olkapäästä. Se päivä jäi muistiin ikuisiksi ajoiksi.
Meni vuosia eteenpäin ja vaarin kunto heikkeni. En tiennyt mitä piti tehdä ja kävin aina vain harvemmin kylässä. Sattui katsoa kun teräsvaari alkoi kävellä kumarassa ja kädet tutisemaan aina vain enemmän. Vaikka Vaari oli jo hyvin sairas,hän ei koskaan valittanut. Jopa talkoissa jaksoi hän heittää vitsiä kun käsi tärisi ja nurmikkoa piti kylvää,niin siemenet sinkoilivat käsistä. "Tämä ainakin käy!" totesi Vaari käsien täristessä. Nauroimme kaikki.
Yhtenä päivänä äiti soitti minulle. Nyt on mennyt tilanne huonoksi ja Vaari on sairaalassa keuhkokuumeen takia. Oli pakko sovitella mielessä se tosiasia että meistä kukaan ei elä ikuisesti. Lähdin seuraavana päivänä sairaalaan. Sairaalassa pedillä makasi hento,mutta edelleen niin komea elämäni vahvin mies. Otin kädestä kiinni ja hän hymyili. Hän tiesi kuka olen ja sanoi "No tulithan sie,mie oottelinkin jo. Mitä teille kuuluu?". Ja minä kerroin. Minä nauroin ja kerroin kuinka tytöt ovat tehneet kaikkea hassua. Vaari vitsaili että tästä noustaan vielä. "mie meen niin lujaa rollaattorilla että nuo hoitajat ei saa minuu kiinni kohta enää". Nauratti. Vaari kysyi tulenko huomenna tyttöjen kanssa häntä katsomaan. En voinut luvata mutta lupasin tulla vielä itse myöhemmin.
Muutaman viikon päästä tilanne oli niin huono että Vaarille aloitettiin saattohoito. Itku kuristi kurkkua. Nyt vain odotettiin. Oli tullut aika käydä vielä viimeisen kerran Vaarin luona.
Seisoin sairaalan hississä ja tuijotin käytävää. Äiti kysyi tulenko minä? En osannut vastata. Olisi tehnyt mieli juosta takaisin autoon. En minä ollut valmis jättämään jäähyväisiä. Koskaan elämässäni eivät askeleet ole olleet niin painavat ,kuin sinä päivänä sielä sairaalan käytävällä. Tiesin,että kävelen kohti sitä viimeistä huonetta. Sain kerätä kaikki voimani että sain itseni huoneeseen ja vielä huoneen ovella minä pysähdyin.
Sängyllä makasi kevyt ihminen. Niin kevyt etten tiennyt että siltä voi näyttää. Se näytti pahalta,se tuntui vielä pahemmalta. Mutta aikansa kun sitä tuttua rakasta ihmistä katsoi,alkoi muistot täyttää niitä painuneita kuoppia ja puuttuvia palasia ja se ihminen alkoikin näyttää vain siltä tutulta,meidän vaarilta. Istuin vaarin viereen ja sanoin hiljaa. "hei Vaari,Juuli tässä. Lupasin tulla katsomaan vielä ja tässä minä olen." Silloin vaari avasi silmät. Hän katsoi suoraan minua kohti ja minusta tuntui että kyllä hän tiesi että se olin minä. Lupasin tulla... Juttelin. Kerroin kuinka kaunista on ulkona,syksy on ihan ovella. Kerroin mitä tytöille kuuluu,kerroin mitä minulle kuuluu. Meillä on kaikki ihan hyvin,me pärjätään kyllä...
Vuoronperään sängyn luona istui äitini,vuoronperään mummi,vuoron perään tätini Ilona. Välillä itketti,välillä nauratti. Sydämessäni tiedän että Vaari tiesi meidän kaikkien olevan sielä ja oli siitä varmasti onnellinen. Kun lähdimme,halasin Vaaria hellästi ja kuiskasin korvaan "Kiitos Vaari. Parempaa Vaaria ei meillä kellään koskaan olisi voinut ollakkaan. Me rakastetaan sua kovin paljon. Mutta me pärjätään,voit mennä rauhassa" Taustalla soi radiosta hiljaa Karjalan Kunnailla.
Sinä lähdit perjantai iltana. Oli vähän satanut vettäkin päivän aikana mutta myös aurinko pilkistänyt pilvien takaa. Minä surin,surin niin että tärisin ja sattui sydämeen. Toisaalta olin onnellinen,nyt sinä lepäät rauhassa. Ei ole enään kipuja. Meidän on aika vain seurata niitä sinun vahvoja askelmerkkejäsi. Sinut haudattiin kauniille paikalle,koivun oksan alle. Lehdet satoivat hautasi päälle kun laskimme kukat haudallesi. Muistotilaisuudessa lauloimme serkkujeni kanssa Karjalan Kunnailla. En koskaan unohda sinua Vaari.
Kaikella Rakkaudella Juuliska
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti