Codename "mutsi"

Vuonna 2008
Korkosaappaiden korot kopisee katukivetykseen,hiukset on viimesen päälle ja ehostukseen meni aamulla tunti,mutta peilistä katsoo kaunis nuori nainen. Hoikka,treenattu terveen näköinen ja hyvältä tuoksuva. Kaikki on aina viimeisen päälle. Verkkarit kuuluu salille ja juhlia varten on mekot,korkokengät ja kaikki. Vapaapäivänäkin meikkaan,näytän hyvältä,vedän farkut jalkaan ja katson jonkun kivan paidan ,mistä sitä tietää vaikka joku soittaisikin että lähdetäänkö syömään,drinksuille,shoppailemaan. Onhan sentään vapaapäivä.

3vuotta myöhemmin...

Tukka on ponnarilla,se on niin likainen ettei sitä kehtaa aukikaan pitää. Mitkä ne meikit on? Ai niin,se on tuo peitepuikko joka peittää ne silmäpussit että kauppaan kerkii mennä. Look on luokkaa "lähiömutsi". Verkkarit on arkivaatetus. Ne vanhat ,nukkaantuneet pieruverkkarit joilla voi puskea vaunut puistoon ja ei tule kylmä kun lapset leikkii. Kaikki tuntuu olevan nykyään vain käytännöllistä,sama se miltä se näyttää. Vyötäröllä on 5,10 jopa 20kin liikakiloa. Kukaan ei katso sinua pitkään,kukaan ei luule sinua pulsuksi. Sinä olet "mutsi"

Tämä on hyvin yleinen ilmiö äideissä. Lapsi tulee,kaikki menee lapsen edelle. Lapsi kulkee ykkösissä,äiti kulkee lumpuissa ja räteissä. Moni äiti keskittyy niin kovin lapseensa,lapsien tarpeisiin ja lasten vaatteisiin että unohtaa sivussa itsensä. Ei ole lainkaan tavatonta että nuoresta parikymppisestä muutaman lapsen äidistä tulee täysin tyylitön,seksitön,reissussa rähjääntyny lähiömutsi. Kuka mua kattoiskaa siel kotona paitsi muksut joten miksi vaivautua? 

Minä olin monta vuotta sellainen äiti. Kunnes tajusin kuinka minäkin ansaitsen olla nätti,ostaa vaatteita muualta kuin kirpparilta ja kun äiti on onnellinen ,on lapsetkin. Kuinka ihanaa onkaan shoppailla vaihteeksi ne uudet farkut joiden asiosta koko vaatekaappi näyttää toimivan paremmin päälläsi. Kuinka ihanaa onkaan katsoa peiliin ja sieltä ei katso takasin se väsynyt,riipputissinen ja mahainen mamma? Okei,tissejä ei pelasta enään ketään muu kuin kirurgi,mutta yleiselle olemukselle voit tehdä paljon.

Mutta miksi näin käy synnyttäneelle naiselle? Miksi ne niin rupsahtaa? Syy siihen on yksinkertainen: Ei ole aikaa,eikä ole halua. Ja jos niitä on,ei jaksa edes kiinnostaa miltä näyttää. Vauva puklaa,isommat pyyhkii räät paitaasi ja vaikka mitä. Voi väsymyksen määrää pikkulapsiperheessä. Se ehostautuminen veisi vain 5 minuuttia mutta kun ei huvita. Monesti silti se 5 minuutin jaksaminen piristäisi omaa oloasi huomattavasti.

Kun pikkulapsi aika on ohi ,monesti näkee vielä niitä 10 vuotiaiden äitejä joille se "mutsi-look" on jäänyt päälle. On unohtunut oma itsensä. Kaikki menee lasten ehdoilla ja mitä lapset tarvitsee. Mitä jos se lapsi ei tarvitse sitä molokidsin haalaria kolmessa eri värissä? Mitä jos sinä tarvitset uuden talvitakin ja parin farkkuja? Ensi kerralla kun ostat lapsellesi jotain,joka ei ole niin maailman tärkein,muista itsesi. Mitä minä tarvitsen? Muista se,että äiti on koko perheen aivot ja sydän. Kun äidillä on kaikki hyvin,muu hoituu melkein kun itsestään.

Olet äiti,mutta olet myös nainen,jolla on lapsia.

For better or worse

Sanotaan että "ennen kaikki oli paremmin" siitä en tiedä,mutta joskus ennen mentiin naimisiin ja niitä elämän suuria rakkauksia oli vain se yksi. Yleensä se nuoruuden rakkaus,monta lasta,monta vuotta ja vanhoina kiikkustuolissa vielä käsi kädessä istuskellen - se yksi ja oikea rakkaus.

Eri uskonnolisia vakaumuksia huomioimatta,nykyään on hieman toisin. En väitä,että huonoon parisuhteeseen kuuluisi jäädä,mutta liian helpollakaan ei pitäisi luovuttaa. Minne hävisi puhe? Asioiden ratkaiseminen? Asioiden puiminen ei aina ole se helpoin tie. Ehkä se on se vaikein ja takeita ei ole ,onnistuuko kaikki sitten kuitenkaan. Joskus täytyy ottaa valtava uskon loikka tuntemattomaan ja katsoa kantaako ne siivet. Mutta silti,asiat voisi yrittää korjata.

12.6.2009 minä sanoin todistajien läsnäollessa tahtovani rakastaa miestäni myötä ja vastoinkäymisissä. Lähivuosina tuntuu että on ollut enemmän vastoinkäymisiä ja välillä tilanne oli todella kurja. Lopulta tilanne ajautui siihen pisteeseen että minä pakkasin tavarani. Se loppuu nyt. Perheeni tuella ja avulla sain miettimisaikaa päiviä ja kun palasimme kotiin,mieheni kunnioitti päätöstäni ja lähti ovesta ulos. Kun tietä eteenpäin ei ollut,oli palattava takaisinpäin. Miksi me rakastuimme? Miksi halusin olla mieheni kanssa niin kovin? Ja sieltä se vastaus löytyikin. Koska hän on se yksi minulle. Hän on se jolla on yhtä huono huumori kuin minulla,yhtä vahva luonne ja temperamentti. Hän on se joka ymmärtää ja tukee minua,aina.

Kun perheeseen syntyy lapsia,se kaksin olo muuttuu kertaheitolla. Koko ajan käsite muuttuu. Ennen roskiksia ei ketään halunnut viedä tai postia hakea,mutta siihen kun lisää kolme lasta, juostaan roskiksille ja postilaatikolle jo kilpaa. "sulla meni vaikka kuinka kauan" "Sä et yhtään ymmärrä mitä mun päiväni on". Vapaa ajalle tulee uusi määrite "omaa aikaa" eli aikaa ilman lapsia.
Lapset on elämän suola,lapset on aivan ihania enkä voisi kuvitella elämääni ilman lapsia,mutta vasta oman parisuhdekriisini jälkeen ymmärsin kuinka tärkeää se parisuhdeaikakin on. Lapset eivät siitä traumatisoidu jos ovat joskus viikonlopun hoidossa,mutta siitä he kyllä kärsivät jos vanhemmat eivät ole onnellisia.

Jos omin avuin ei tunnu pääsevän puusta pitkälle,keskusteluapua tarjoaa myös perheneuvolan parisuhdeterapia. Monille se tuntuu olevan tabu että ventovieras tulee kuuntelemaan teidän ongelmianne. Mikä kyylä sekin voi olla? Silti joskus ulkopuolinen voi nähdä asioita erikantilta kuin te,asioita joita te ette huomaa. Terapia voi auttaa löytämään sen kauan kadoksissa olleen kipinän. Kaikki on sallittua sodassa ja rakkaudessa? Joskus se toinen ehkä tarvitsee sen herätyksen siihen että mitä on tapahtumassa,ennen kuin sen menettää.

Tässä lähiaikoina kävin vierailemassa erään läheiseni luona todistin erittäin liikuttavaa hetkeä. Vanha aviopari,rakkaustarinaa takana ainakin 60 vuotta pitivät toisiaan kädestä ja syleilivät ja sanoja ei tarvittu. He rakastavat toisiaan,vieläkin 60 vuoden jälkeen kuin aika ei olisi mennyt lainkaan eteenpäin. Ehdoitta ja koko sydämillään. Silloin minä päätin: jonain päivänä me,mieheni ja minä olemme ne kaksi vanhaa puuta jotka ovat kaikenaikaa yhteenpunoneet juuriaan. Käsi kädessä nyt ja aina.


~Kaikella rakkaudella elämäni miehelle... Rakastan sinua.~

Kuka voisi kellot seisauttaa?

Istun lattialla ja luen Stokken sleepi sängyn kasaamisohjetta. Olen juuri purkanut maailman ihanimman stokke sleepi mini sängyn lähes atomeiksi lattialle. Kyynel kohoaa silmään. Meidän vauva ei enään mahdu siihen. Meidän vauvamme on jo niin iso että oppi konttaamaan ja istumaan. Nousee polviseisontaan ja joskus seisomaan. Meidän vauva ei ole enään vastasyntynyt.

Minne aika katosi? Juurihan seisoin paniikin partaalla vessassa ja tuijotin raskaustestiä. Voi perkele...Ei tää voi olla edes mahdollista! Mutta oli se. Mahassa kasvoi pienen pieni ihmisen taimi,joka pisti minut oksentamaan kahden tunnin välein ja kaikki hajut,ruoat,kaikki oksetti,jopa oma mies haisi niin pahalle että nukkui muutaman viikon sohvalla että pahimmasta päästiin yli.

Aluksi järkytyin niin paljon että en tiennyt mihin ratkasuun päädyn. Lopulta päätöksen oli tehnyt jo joku toinen. Vauva olikin jo isompi kuin piti. Vilkutti ja potki. Hei,minä olen täällä. Muistan sen päivän kuin eilisen. Seisoin sinä toukokuun 23.päivänä sateen ja ukkosen jälkeen jorvin äitipolin ulko ovella ja katsoin ultrakuvaa. Kuin nallekarkki. Ja juuri silloin aurinko pilkahti pilvien välistä. Kyllä tästä selvitään,ensimmäiseksi pitää ostaa uusi auto että mahdutaan kaikki.

Odotusaika meni ihan hyvin. Maha oli suuri ja aloin jo pelätä että kuinka iso vauva sieltä tuleekaan ja jotenkin tiesin että vauva on isompi ja yritin peloistani puhua,minua ei kuunneltu,pieni ja siro. Sitten alkoi verenpaineet nousta ja minä aloin väsyä. Joka askel sattui ja arjesta selviytyminen oli haastavaa. Silti toivoin yhtä asiaa: kumpa vauva ei syntyisi jouluaattona jolloin raskausviikkoja olisi 39+4,koska halusin viettää joulun perheen voimin. Ja niin sainkin.


Perjantaina 28.12 klo 12.13 raskausviikoin 40+1 syntyi reippaan kokoinen 3815g ja 53cm mitoiltaan oleva maailman suloisin tyttövauva. Ensisilmäyksellä en sitä kamalan kauniiksi ehkä olisi voinut kuvailla ,sillä vauva sinersi raajoista aika pahasti ja näytti ihan valmiilta maatilan emännältä. Oli nenä vähän littana ja oikeen kunnon posket ja kaksoisleuka. Kieltämättä,se ei tuntunut minun vauvalta. Kaikenlisäksi olin lopenuupunut ja en tuntenut mitään ylitsevuotavaa rakkauden tunnetta heti synnytyksen jälkeen. Olin helpottunut että se on ohi ja hämmentynyt että vauva oli siinä ja en tuntenut mitään. Annoin sen isin syliin ja halusin mennä suihkuun,yksin. Olin kipeä ja heikko. Isin sylissä neiti nukkui ja minä söin kevyen brunssin,halusin jo nukkumaan. Osastolle kun pääsin lähti isäntä töihin ja minä jäin vauvan kanssa kaksin. Jaaha,nyt ollaankin sitten vaan me kaksi.. Silloin kunnolla otin vauvan syliin ja katsoin sitä. Ja siinä katsellessa minä rakastuin. Sä teet äidin elämästä vieläkin paremman..

Niin ne kuukaudet vieri. Ensimmäisestä neljästä en tosissaan muista muuta kuin jorvin sairaalan reissun kun vauvalla oli korvatulehdus ja toivoin huutamisen johtuneen siitä. Turha toivo,koliikkihan se oli. Se loppui
 joskus neljännen kuukauden tienoilla ja silloin sain aivan erilaisen vauvan. Aina aurinkoisen,helpon, ihanan,jota katsellessa kyyneleet valui poskelle kun se pieni pää painui rintaani vasten kun hän nukahti.

Nyt siitä on jo yli vuosi kun seisoin tuijottaen raskaustestiä,yli 7 kuukautta kun sain tyttöni ensimmäistä kertaa syliini. Nyt hän konttaa,istuu,liikkuu oppii päivä päivältä uutta ja kasvaa isommaksi. Jos ajan voisi pysäyttää,pysäyttäisin sen tähän hetkeen. Että lapseni olisi hetken pidempään aivan pieniä. Kuinka rankkaa,mutta kuinka ihanaa. Ne ovat pieniä vain kerran.

Neuvola tarkastus kuin painajainen

Meilä oli tossa taannoin kahden lapsen neuvola kontrolli. Vanhimman tytön 4v neuvola ja nuorimman 7 kk neuvolan tarkastus ja lääkärikäynti,sillä 4kk(?) lääkäri jäi välistä koska podimme jotain maailmanluokan flunssaa.

Vanhin tyttö oli päiväkodissa aamupäivän ja isäntä sen lupasi hakea klo kahdeksi neuvolaan ja lähteä siitä sitten töihin että hoitaisin jälleen kerran neuvolakäynnin kolmen lapsen kanssa yksin. No tämähän passaa,näin on menty ennenkin.
Puskin vaunut neuvolaan ja pääsimme neuvolantädin huoneeseen. Isäntä toi vanhimman vähän myöhässä ,mutta tässä oli keretty punnitsemaan juniorilta jo kerätty paino ja mitata pituus. 7kk ja 8150g ja 72cm. Ei ihme että oon saanu jo jännetupentulehduksen tuon roikottamisesta. Pohdin itsekseni kun vaaka pysähtyi. Eipä tuo meidän maatuska meinannut mahtua makaamaan vaa-allekkaan. Pitkä tyttö!

Lääkärinhuoneeseen kun päästiin,oli vanhin lapsi jo ylikierroksilla. Tähän mennessä oli käyttäytynyt todella miellyttävästi ja ajattelin että lytätään suoraan neuvolan kritiikki että lapsi olisi ylivilkas. Kotonakin se kyllä osaa kiivetä patterin putkia kattoon ja roikkua karmeissa ja juosta kiljuen ympyrää mutta onhan se vielä normaalia?

Ensimmäisen 5minuutin aikana olin kerennyt hikoilemaan jo litratolkulla ja kiitos vaan rexona kun petit minut taas! Vauvaa yritettiin tutkia ja kerkesin nähdä kuinka 4v paineli lääkärin taakse ja yhtäkkiähän se sieltä käveli stetoskooppi korvilla. Mietin jo että suljenko silmät ja toivon parasta mutten ehtinyt sanoa kuin "LAITA SE HET..." Kun kuului jo iloinen kolahdus ja esikoiseni viaton "hupsista.." Kun se stetoskooppi oli jo lattialla. Toivottavasti se ei mennyt rikki... Lääkäri ei tuntunut olevan moksiskaan.
Heti tämän jälkeen kuulin takaani lorisevan äänen ja toisen "oho,vahinkoooo"  kun keskimmäinen oli jo kerennyt kaivaa avonaisesta laukustani vesipullon ja avata sen... Kuinka ollakkaan,siinä se seisoi ja kaatoi pullon sisältöä lattialle silmät suurena. Lykkäsin pienimmän lääkärin syliin ja aloin kuivata lattiaa. Toi lääkäri ei varmana halua yhtään mukulaa kun tätä kattelee...

Vauva ei reagoinut kuuloa testaavaan vilkkuun vasemmalla korvalla ja se herätti lääkärissä hiukan kummastelua, sovimme kuulokontrollin muutaman viikon päähän. Oli aika työ lahjoa lapset hiljaseksi että vauvarukka edes kuuli sen äänen siitä vilkusta. Ja sillä välin esikoiseni kiipeili melkeen jo pöydällä,tutki lääkärin välineistoä ja paiskoi leluja. Lääkäri totesi että "tuon 4v:n voisin lähettää erikoislääkärille joka on erikoistunut ylivilkkaus ja keskittymishäiriöihin. Kyllä tuo minun silmääni näyttää että olisi syytä tutkia" En vastustellut,olin lopenuupunut. Enkä myöskään kehdannut myöntää että tuo oli pientä vielä.

Passitin 4v:n leikkimään oven ulkopuolelle kun tiedän ettei se karkaakkaan.Silloin suuttui keskimmäinen,uhmakas 2,5v ja heittäytyi lankuksi lattialle karjumaan kun hän ei saanut mennä ja yritin häntä lohduttaa niin siitäkös se kimpaantui ja nakkasi tutin suustaan ja aivan suoraan lääkäriä päähän. Hävetti niin kovin ettei itku ollut kaukana. Lopulta lääkärikin totesi että "teidän varmaan on helpompi odottaa käytävässä sen aikaa kuin kirjaan nämä tiedot. Mukavaa loppukesää" Sun mielenterveyden vuoksi on parempi että me pysytään kaukana... 

Kaupassa luvatut jätskit jäi vielä pakastealtaaseen kun kaksi karkasi ja pisti kaupassa ranttaliksi. Ostin päivän ruokatarpeet ja kaksi askia tupakkaa. Tämä oli taas yksi näitä päiviä... Elämä on kun kummelia kieltämättä toisinaan,mutta en vaihtaisi tuntiakaan pois. Joskus ne on maailman kamalampia riiviöitä,mutta illalla kun ne kapuaa syliin kirjan kanssa,ei ole parempaa oloa.